Kun meitä tultiin hakemaan ihan poliisien kanssa helmikuussa 2021, minut melkein unohdettiin. Ensin talo tyhjennettiin kissoista ja koirista omistajamme itkiessä ja protestoidessa. Sitten eläinsuojelijat näkivät talon takana ulkorakennuksen. Omistajamme vastusteli, poliisi avasi oven päättäväisesti. Siellä pimeässä, ulkorakennuksen nurkassa, seison minä, ketjussa kiinni. Kukaan ei tiedä kuinka kauan olin asunut pimeässä. Omistajani sanoi, että olin tullut taloon vasta vähän aikaa sitten. Omistajani nimittäin hamstrasi eläimiä. Hän haali meitä ilmoitusten mukaan, kertoi pitkiä tarinoita siitä, miten hyvin hän hoitaisi meitä, vaikutti fiksulle ja mukavalle ihmiselle. Kai hän tavallaan halusi auttaa eläimiä. Lopputulos oli vain tosi surullinen meidän eläinten näkökulmasta katsottuna. Ei meidän pitäisi asua ahtaasti neljän seinän sisällä ilman mahdollisuutta päästä ulos ja liikkumaan. Omien ulosteiden keskellä.
Oli ihan mahtavaa, miten kaikki eri tarhat tekivät yhteistyötä. Emme meinaan millään mahtuneet yhdelle tarhalle, 14 koiraa ja 39 kissaa. Meidät jaettiin Mazas Draugas ja Linksmosios Pedutes tarhojen kanssa. Minä vaikutin sairaalle. Olin pahoinvoiva, apaattinen. Siksi ihmiset soittivat Penkta Koja tarhalle, jolla on omat eläinlääkärit ja oma pikku klinikka. Hups, nämä ihmiset ajoivat 150 km viedäkseen minut toiselle tarhalle, jossa saisin apua. Olin eläinlääkärien tarkkailtavana pari päivää, tiputuksessa, lääkityksessä. Minulla epäiltiin babesioosia, joka on todella yleinen punkkitauti kotimaassani Liettuassa. Kaikki luulivat, että en selviä. Mutta selvisin. Iloinen viesti lähti kaikille minua pelastaneille ihmisille, Gaja syö! Gaja reagoi ympäristöön!
Lähes kaikki ystäväni ovat jo löytäneet omat kodit ja nyt on minun vuoroni tulla näille sivuille. Minut kun tupataan koko ajan unohtamaan. Miksi tulen näille sivuille vasta nyt, siihen ei ole vastausta. Olen ihan valmis omaan kotiin. Täysin toipunut, iloinen, terve koira.
Entisessä elämässäni olen kokenut varmasti väkivaltaa. Jos ihminen heittää minulle lelua tai keppiä, niin painaudun äkkiä ihan matalaksi. Lähestyn ihmistä ryömien ja varovasti.
Ohitan täällä tarhalla muut koirat ihan elegantisti, mutta lähemmin tutustuttaessa haluan hyökätä, murista ja näytän uhkaavalle. Ehkä pelkoa ja epävarmuutta, olen varmasti asunut aika yksin koko elämäni. Varmuuden vuoksi voisin olla ainoa koira uudessa perheessäni. Suuri rakkauteni on ihminen.
Täältä näet tarinaani:
https://www.facebook.com/156400411388840/videos/11…