Etusivu / Adoptio / Kotiutuneet / Liza Laika nyk. Cora

29.3.2022

Kovasti he toivoisivat, että minä löytäisin oman perheen, jossa voisin olla oikea perheenjäsen ja hössöttää kaikessa mukana iloisesti.

Meitä kutsutaan maastamuuton uhreiksi. Yks kaks kolme ja kotisohva vaihtuu tarhan häkiksi, kun perhe muuttaa ulkomaille paremman työn perässä. Sääliksi käy ihmisiäkin, mutta ei niin paljon kuin meitä koiria. Onhan se ihan ymmärrettävää, että 400 euroa kuukaudessa ei riitä hyvään elämään ja parempi työ odottaa Norjassa tai Englannissa. Usein perheen lapsetkin jäävät taakse isovanhempien hoidettaviksi. Mutta miksi me koiralapset aina tuodaan suoraan tarhalle? Kiireessä, aggressiivisesti. Ottakaa tämä koira, me muutetaan, pitäkää huolta, hei hei. Miksi ihmiset eivät yritä itse etsiä meille uutta kotia? Miksi he jättävät meidät viimeiseksi muuton huumassa, aivan kuin olisimme se viimeinen roskasäkki, joka kannetaan ulos tyhjästä asunnosta matkalla lentokentälle?

Eräs eläinsuojeluyhdistys järjesti ison kampanjan “Nelijalkaiset maastamuuttajat” meidän maastamuuton uhrien puolesta. He keräsivät kuvia ja tarinoita koirista, jotka pääsivät muuttamaan perheensä mukana ulkomaille. Onnellinen kisu perheen lasten kanssa Amerikassa, iloinen koiruus kiipeämässä vuoria Norjassa omistajansa kanssa. Eläinsuojeluyhdistys halusi valistaa ihmisiä siitä, että eläimen kanssa voi matkustaa, eläimen voi ottaa mukaan maahanmuuttajaksi. Meillä koirilla ei ole omaa ääntä, mutta on tosi kiva, että ihmiset puhuvat puolestamme. Tässä on linkki kampanjaan: http://nebrisius.lt/keturkojai-emigrantai/ Se on tietenkin ihan väärällä kielellä, mutta joskus kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Maailma voi muuttua paremmaksi paikaksi ja hyviä ihmisiä on aina enemmän kuin pahoja. Muutaman vuoden kuluttua meitä maahanmuuton uhreja ei enää ole. Siihen me haluamme uskoa. Se ei kuitenkaan auta minua juuri nyt. Olen kiltti ja ystävällinen koira. Osaan antaa tassua ja rakastan koirakamuja. Minut napattiin kotihoitoon ennen kuin jouduin tarhalle. Se on tosi hyvä juttu, sillä tarhan työntekijöiden sydämet aina murtuu, kun kotikoira joutuu häkkiin ja ikävöi omia ihmisiä ja kotiaan.

Lisää uutisia

Olen nyt ollut kotihoidossa jo kuukauden ja sanovat, olen ihanan energinen ilopilleri (heh heh). Huolehdin perheessä siitä, että osaavat laittaa tavarat paikoilleen. Jos ei, niin saatan vähän siirrellä ja nakerrella vaikka mitä. Vieraat saavat tulla ja mennä ja tervehdin heitä aina yhtä ystävällisesti tömäyttämällä etujalkani rinnuksille ja nuolemalla naaman. Jotkut ihmiset pysyy pystyssä, toiset ei (heh heh). Syön ihan mitä tahansa (vesimelonista valkoiseen leipään).

Olen nöyrä tyttö ja tulen tosi hyvin toimeen kaikkien koirien kanssa. Haluan vain leikkiä enkä ole yhtään dominoiva. Vaikka olen iso tyttö, en vedä remmissä ollenkaan. Rakastan rauhallisia, pitkiä kävelylenkkejä. Kaikkein eniten haluaisin nukkua sängyssä ja pari kertaa onnistuin livahtamaan sänkyyn ihmisten keskelle yön pimeydessä ja nukuin ihan hiljaa hievahtamatta koko yön. Mutta jos ihmiset sulkevat minut omaan huoneeseen yöksi, olen ihan kiltti ja hiljaa ja nukun vaikka kymmeneen asti aamulla.

Ihmiset nauravat, että minä en käy vessassa ollenkaan, kun olen niin supersisäsiisti tyttö ja odotan pissaamista vaikka puoleenpäivään asti. Autossa matkustamista rakastan ja osaan kävellä kaupungilla ihmistungoksessa enkä pelkää autoja enkä mitään. Olen vähän itsepäinen ja jos minua komennetaan, niin romahdan dramaattisesti maahan ja mökötän vähän. Haluan aina pitää hauskaa ja olla perheeni kanssa. En hauku yhtään.

Kotihoitoperheeni rakastaa minua tosi paljon, kun olen niin hassu ja kiltti tyttö. Saan heidät aina hyvälle tuulelle. Niin kuin kun auton takapakki oli kiinni ja minä en huomannut ja juoksin oikein lujaa ja hyppäsin ja tömähdin ihan keskelle sitä autonikkunaa. Teen kaikkea hassua ihan joka päivä. Kovasti he toivoisivat, että minä löytäisin oman perheen, jossa voisin olla oikea perheenjäsen ja hössöttää kaikessa mukana iloisesti.