Siirtynyt sateenkaarisillalle 12/2020. Hyvää matkaa!
Elin kymmenen koiran laumassa isoäidin pihalla ja siitä muistona yksi jättimäinen lepakkokorvani on repeytynyt melkein puoliksi. Ruokaa on ollut vähän ja elämä on ollut selviytymistaistelua. Tulin tarhalle lokakuussa kuuden pentuni kanssa. Elämä täällä on yhtä outoa ja pelottavaa kuin entisessä kodissani. Tarhan porukat eivät voi odottaa sitä hetkeä, kun istun omalla sohvalla lämpimässä asunnossa kuin kuningatar ja uusi omistajani syöttää minulle namipaloja kesyttääkseni minut.
Tarhan porukat ottivat minut ihan isoon kaupunkiin ja puistoon kävelylle ja minun jalat katosivat heti tai nii nkuin joku on mukavasti sanonut, minulle tuli neliraajahalvaus. Loppujen lopuksi porukat kantoivat minua koko kahden tunnin lenkin ajan. Onneksi olen melko pieni ja siro. En kuitenkaan kertaakaan hermostunut enkä rimpuillut enkä käyttäytynyt aggressiivisesti. Minussa on pikku prinsessaa tai kai lähinnä kuningatarta sisälläni. Tunnin kanniskelun jälkeen minut sijoitettiin nurmikolle ja jopa vähän nuuskin ympärilleni. Iso voitto sekin.
Kyllä ne minun jalkani vielä löytyvät, älä menetä toivoa. Tarkkailen ympäristöäni isoilla fiksuilla silmilläni ja yritän parhaani mukaan ottaa selvää kaikista uusista asioista, joita ympärilläni tapahtuu. Yksi fiksuista silmistäni on vähän syntymävammasta johtuen pienempi kuin toinen, mutta se ei vaikeuta elämääni.