Moikka, olen Mysa ja rohkeampana koirana kerron meidän tarinan. Olen poika ja eikös ole hassua, nimeni on Mysa joka lausutaan kuin Miisa suomeksi. Minut on arvioitu viisivuotiaaksi, mutta tiedätkö, saatan olla vanhempikin. Olen kyllä tarhalla oppinut leikkimään leluilla ja juoksen pallon perässä kuin nuori höppänä, mutta se on sitten eri juttu.
Vaikka olenkin vähän vanhempi koira, niin kotimaassani Liettuassa minulla olisi kotiehdokkaita vaikka kuinka. Olen meinaan tosi komea ja hyväluonteinen. Hyviä, saksanpaimenkoiramixejä rakastavia perheitä. No okei, asuisin pihalla ulkohäkissä, mutta hyvät perheet ottaisivat minut joka päivä kävelylle ja pihalle juoksemaan.
Pikkuinen ongelma on se, että en halua jättää tänne tarhalle parasta kaveriani Masaa. Masa on sitten tyttö, eikös ole harhaanjohtavaa suomalaisille!
Kaverini on Masa. Hän ei ole yhtä kaunis kuin minä ja on vähän ujo.
Meistähän ei tiedä, olemmeko äiti ja poika vai muuten vaan kaverit. Tarhalla Masa sairastui babesioosiin ja minä olin terve. Mutta tiedättekö, koko sen ajan kun tiesin, että Masa on oven takana tarhan sairaalaosastolla, niin en suostunut syömään mitään. Makasin häkin ovella ja odotin.
Siitä lähtien tarhan tytöt lupasivat etsiä meille kodin yhdessä. Näillä tytöillä on välillä vähän vaikeuksia tehdä tätä hommaa järki kädessä. Minua haluaisi moni perhe ja heille Masa olisi vain pakkopulla.
Miten me päädyimme tarhalle? Joku soitti tarhalle just, kun tytöt oli jo lopettaneet työt ja laittaneet siviilivaatteet päälle. Kaksi isoa saksanpaimenkoiraa juoksentelee pellolla, se oli viesti. Ihmiset pelkäsivät meitä. Mistä me olimme tulleet sinne ja kuinka kauan olimme juosseet vapaana, kuka tietää?
Tämä oli joskus huhtikuussa. Masa toipui ja meidät madotettiin, rokotettiin ja leikattiin. Oikea lottovoitto odotti meitä kulman takana, nimittäin eräs oikein mukava nainen, kirjastovirkailija ammatiltaan, oli ihastunut minuun ja suostui ottamaan meidät kummatkin omaksensa. Tätä ihanaa naista kosketti sydämeen se, miten kiintyneitä olimme toisiimme. Ujompana Masa olisi ihan hukassa yksin täällä tarhalla tai uudessa perheessä.
Niinpä pääsimme uuteen kotiin. Sitä onnea kesti kaksi päivää. Ihan oikeasti, tämä ihana nainen oli ihan murtunut sydämestään, kun meidät vietiin takaisin tarhalle. Hän osti tarhan tytöille täytekakun ja lahjoitti kirjoja. Joskus asiat ei vain toimi. Nimittäin hän oli ostanut uuden häkin meitä varten pihalle, mutta kun tarhan tytöt toivat meidät uuteen kotiimme ja näkivät häkin, he tiesivät heti, että häkki oli jotain sekundalaatua eikä pitäisi meitä sisällään, jos oikein haluaisimme karata.
Lähdimme karkuteille jo ekana iltana. Onneksi piha oli aidattu ja omistajamme sai meidät sisätiloihin turvaan. Mutta naapurit olivat nähneet kaiken ja rupesivat uhkailemaan kaikenlaisilla jutuilla. Että meillä pitäisi olla kuonokopat koko ajan. Omistajamme piti lähteä töihin koko päiväksi ja hän pelkäsi mitä tekisimme hänen poissaollessaan ja mitä sitten naapurit sanoisivat.
Talon sisällä meillä oli oikein mukavaa. Siellä oli kissa ja tykkäsimme kissasta kovasti. Olemme siis kissaturvallisia. Mutta täällä kotimaassamme me emme ole sisäkoiria. Näin vain ovat asiat.
Tulimme takaisin tarhalle ja etsimme onneamme näillä sivuilla. Me, erottamattomat Masa ja Mysa.