Siirtynyt sateenkaarisillalle 07.2023. Hyvää matkaa!
Ihan ihmeellistä, minkälainen armeija ihmisiä tarvitaan joskus pelastamaan pientä koiraa. Onko tässä mitään järkeä, tulee joskus mieleen. Eläinsuojelijat kamppailevat koko ajan tuon kysymyksen kanssa. Milloin kannattaisi luovuttaa, milloin taistella? Pahimmat hetket ovat ne, kun taistelun jälkeen koira kuitenkin kuolee. Kuolee olematta ikinä onnellinen, peläten ja kivussa koko elämänsä. Parhaat hetket ovat ne, kun taistelun jälkeen koira saa oman kodin, oppii elämään, luottamaan ihmiseen, leikkimään, riemuitsemaan. Niinä hetkinä kaikki ne ihmiset, jotka ovat osallistuneet koiran pelastamiseen – adoptioperhe mukaan lukien – saavat itselleen niin upeita hyvänolon ja onnistumisen tunteita, että mikään inkivääri-appelsiini-C-vitamiini -pirtelö ei sellaista voi aiheuttaa.
Koskaan ei voi tietää, milloin pikkukoiran taistelu elämästä kääntyy voitoksi ja koska epäonnistutaan. Katso vaikka tarhakaveriani, Girinistä. Hän on vanhemmanpuoleinen koira, jota on kidutettu ja siitä hänelle on jäänyt aivovamma. Girinis on silti upea koira, mahtavaluonteinen, ystävällinen kaikille, leikkisä. Vuosi tarhalla oloa ja nyt yksi ihana perhe kaukana, kaukana Euroopasta päätti adoptoida Giriniksen. Tarha pitää vielä salaisuutena sen, minne koira lentää maaliskuun lopulla. Lentokoppa on jo ostettu. Mielialat korkealla.
Siitä rohkaistuneena minäkin astun näille sivuille etsimään kotia. Ehkä jossain olisi ihana perhe, joka tekisi taisteluni elämästä kaiken työn arvoiseksi.
Minut nähtiin parin vuoden ajan eräällä liettualaisella pikkukylällä kerjäämässä ruokaa. Olin tosi arka enkä viipynyt missään kovin kauan enkä tullut ollenkaan lähelle ihmisiä. Sitten eräänä päivänä olinkin linnoittautunut erään pihan ulkorakennukseen enkä liikkunut mihinkään. Olin joutunut auto-onnettomuuteen ja jalkani oli murtunut pahasti. Makasin ulkorakennuksessa hiljaa, nöyrästi. Edes tällä hetkellä, jolloin minua ihan varmasti sattui ja pelotti, en murissut minua lähestyville ihmisille. Olen ujo, mutta ilman mitään aggressiota.
Oli tosi harmi, että kylän ihmiset eivät olleet kutsuneet paikalle eläinsuojelijoita aikaisemmin. Loukolla minut olisi voinut saada kiinni ilman onnettomuutta.
Pääsin heti hoitoon ja leikkaukseen 200 km:n päässä olevalle eläinlääkäriasemalle, jossa minua hoiti Liettuan paras ortopedi. Ei pelkästään paras ammattimaiselta kannalta, vaan myös auttamisen kannalta. Olin eläinlääkärinklinikalla syyskuusta 2019 helmikuuhun 2020 ja eläinlääkäri ei veloittanut mitään tästä hoitokaudesta, sain kaiken hoidon ilmaiseksi. Jalkani parantuminen kesti kauan.
Tulin tarhalle vuosi sitten ja olen niin ujo ja näkymätön koira, että en millään löydä kotia omasta kotimaastani Liettuasta. En osaa näitä markkinointihommia. Minusta näkyy pieni nenä koirankopin ovelta. Olin jopa karkuteillä tarhalta pari kuukautta. Karkasin aitauksestani ja juoksentelin tarhan ympäristössä itsekseni. En lähtenyt kauas, mutta en antanut kiinnikään. Kävin syömässä, katselin tarhan touhuja etäisyydeltä.
Käytän leikattua jalkaani varovaisesti, vaikka leikkaus onnistui lopulta tosi hyvin ja toipumiseni on hyvällä mallilla. Miten ihana olisi, jos voisin asua Suomessa omassa perheessä ja päästä hierontaan, fysioterapiaan tai edes säännöllisille hihnalenkeille, jotta alkaisin käyttämään ja vahvistamaan lihaksiani. Tarhalla ulkona asuminen kylmässä ei myöskään edistä terveyttäni.
Jotta tarinani saisi onnellisen lopun ja kaikki se työ, jota minuun on laittettu saisi merkityksen, tarvitsen nyt sen ihanan perheen, joka avaa kotinsa oven minulle ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.