Miksi ihmeessä meitä saksanpaimenkoiramixejä pidetään ulkona ketjussa tai koirankopissa yksin haukkumassa yöt ja päivät? Omistajamme luulevat olevansa hyviä koiranomistajia. He ovat ylpeitä meistä ja rakastavat meitä. Iso, komea koira. Melkein rotukoira. Haukkuu hyvin ja varmasti pelottaa varkaat pihalta.
Eivätkö he millään ymmärrä, mikä on meille kaikkein tärkeintä? Iso piha, pitkä ketju tai lämmin koirankoppi? Ei, arvasit väärin. Me olemme ihmisen koiria. Meidät on luotu olemaan ihmisen kanssa, kävelemään yhdessä lenkeillä, oppimaan tottelevaisuutta. Palvelemaan. Rakastamaan. Ihmisen parhaaksi ystäväksi.
Niinpä tarhani taas huokaisi pitkään ja sanoi, että minun kotini on ainoastaan ja vain Suomessa. Vain Suomessa minulla on mahdollisuus olla ihmisen parast ystävä.
Minä eksyin viime kesänä toisen saksanpaimenkoiramixin kanssa yhden talon pihalle kerjäämään ruokaa. Omistajani löytyi ja hän haki meidät takaisin ketjuun. Karkasimme taas. Ja taas. Ja taas. Ketju pihan perällä on yksinäinen paikka. Kun olimme taas karkuteillä, kukaan omistaja ei enää vastannut puhelimeen. Se oli kaikille helpotus. Ystäväni löysi kodin, nyt olisi minun vuoroni.