Etusivu / Adoptio / Kotiutuneet / Zvirblis

5.4.2022

Vaikka olen selvästi aika kuono pyörällä suurista elämänmuutoksistani, niin silti yhdestä asiasta olen varma: Haluan kotiin. Haluan kotiin, oman perheeni, oman ihmiseni luokse.

Tuntuuko sinusta ikinä siltä, ettet kuulu joukkoon?

Minusta tuntuu siltä nykyään aika lailla koko ajan, on tuntunut jo jonkun aikaa. Oikeastaan tarkalleen siitä hetkestä lähtien, kun entinen omistajani menehtyi ja minä jäin hänen jälkeensä, yksin selviämään tähän ihmeelliseen, suureen, ajoittain aika pelottavaankin maailmaan.

Tunnen olevani edelleen ihan hukassa, vaikka olen viettänyt täällä tarhalla jo useampia kuukausia. Tunnistan jokaisen hoitajan jo pelkästään heidän askeleistaan ja olen jo melkoisella varmuudella järkeillyt mielessäni, etteivät he koskaan tekisi minulle mitään pahaa. Jostain syystä minun on silti edelleen aika vaikea lähestyä ihmisiä. Heilutan kyllä varovaisen toiveikkaasti häntääni aina, kun joku hoitajistani juttelee minulle tai ojentaa minulle muutaman nakin palasen. Itse en kuitenkaan oma-aloitteisesti lähesty ketään ja tarraudunkin liian useasti vain oman aitauskoppini turvalliseen takaseinämään.

Hoitajani eivät tarkkaan tiedä, mistä ihmisarkuuteni johtuu. Heillä on tiedossa, että olin rakastettu kotikoira omistajani vielä eläessä, eli niiltä ajoilta on tuskin jäänyt traumoja.
Tähänastinen ja varmaankin loogisin selitys on, etten vain yksikertaisesti ole koskaan ollut hirveämmin muiden ihmisten kuin omistajani kanssa tekemissä ja siksi sosiaaliset tilanteet kaksijalkaisten kanssa vaativat minulta vielä paljon opittavaa.

Minulle etsitään rauhallista, kärsivällistä ja ymmärtäväistä kotia, sillä kotiutumiseni tulee melko varmasti olemaan pitkä prosessi. Sopisin hyvin kotiin, jossa minua olisi odottamassa rauhallinen, kiltti ja rohkaiseva koirakaveri, sillä olen ennenkin elänyt toisen koiran kaverina. Tulen toimeen myös kissojen kanssa ja se jos mikä on harvinainen ominaisuus meidän rescuehaukkujen keskuudessa.

Lisää uutisia

Hei taas,

Viime kerrasta on vierähtänyt jo hetki jos toinenkin ja paljon on kerennyt tapahtumaan näiden kuukausien aikana: Talvi on ennättänyt saapumaan tänne Liettuaankin ja vuosi on vaihtunut seuraavaan. Olen pienin tassunaskelin alkanut luottamaan paremmin ihmisiin ja hyväksynyt sen, ettei entinen omistajani pysty enää palaamaan luokseni. Yksi asia on kuitenkin valitettavasti pysynyt samana: En ole vieläkään saanut ensimmäistäkään adoptio-hakemusta, en sitten ainuttakaan.

Hoitajani jaksavat edelleen päivittäin kannustaa ja rohkaista minua uskomaan parempaan huomiseen, mutta jos ihan totta puhutaan, niin uskoni alkaa pikkuhiljaa hiipua. Vaikka tarhan työntekijät yrittävät parhaansa mukaan tehdä oloni täällä niin mukavaksi kuin vain mahdollista, on ikävä totuus edelleen se, ettei tarhaelämä sovellu minunlaiselleni ujolle neitokaiselle.

Haluan omaan kotiin enemmän kuin mitään muuta ja jos sellainen vain jollain ihmeen kaupalla löytyy, niin olen valmis hyppäämään vaikka heti ensimmäiseen koneeseen kohti Suomea. Anonkin siis suklaanappisilmilläni nyt hartaammin kuin koskaan: Olisitko sinä se ihminen, kuka kirjoittaisi tähtikuvioni uusiksi ja tarjoaisi minulle vielä toisen mahdollisuuden onneen ja omaan rakastavaan kotiin? ♥