Etusivu / Adoptio / Kotiutuneet / Pikkuhirmu Zoze

9.3.2022

Hirmuisuuteni on pelkoa. Pelkään.

Heinäkuussa minun pihallani kävi suomalaisia tätejä. Juuri, kun olin tottunut asumaan uuden Mammani kanssa ja oli ihan vain Mamman muru. Nukun sängyssä ja vaeltelen pihalla ja leikin muiden koirien kanssa ja MINULLE EI TARVITSE TUODA TÄNNE KETÄÄN MUITA IHMISIÄ.

Niiden suomalaisten mielestä olin tosi söpö ja pieni ja HAA, purin niitä kaikkia oikein kovasti. Siitäs saivat, kun häiritsivät minun ja Mamman elämää. Yritin kyllä varoittaa heitä. Kiljuin pelosta, kun he kävelivät ohitseni. Olisivat pysyneet kauempana.

Puren lujaa ja kyllä niiltä ihan verta tuli sormenpäästä. Sellainen hirmu minä olen.

Kyllä nuo suomalaiset ovatkin pitkään miettineet laittavatko minua tänne sivuille kodinetsijäksi. Ei – joo ei – joo. Päättäisivät jo. Nykyinen Mammani on kuulemma vaan sellainen hoitoMamma ja jonnekin minun pitäisi päästä oikeaan kotiin. Mammalla on ainakin kymmenen koiraa täällä tilalla hoidossa, kun meidän maaseutu on täynnä hylättyjä koiria. Minulla oli koti, mutta kesäkuussa minut annettiin pois.

Sanomattakin on selvää, että minä voin mennä vain perheeseen, jossa on paljon kokemusta pelokkaista, purevista koirista. Projektikoiraksi. Ei lapsia, ei meteliä. Kun opin tuntemaan OMAN ihmiseni, niin oma ihminen voi vaikka laittaa korvani solmuun enkä tee mitään pahaa. Rakastan suurella sydämellä.

Pitää tietää se, että Suomessa, jos ulkomailta tullut koira puree vierasta ihmistä, niin heti alkavat raivotautiepäilyt. Niinpä on ihan hyvä, että minun yhdistykseni tekee kaikille Suomeen tuleville koirille virallisen tutkimuksen raivotaudin vasta-aineista. Olen myöskin entinen kotikoira ja kotihoitokoira ja nyt täällä hoitopaikassa sisäkoirana jo puoli vuotta, joten todennäköisyys, että joku Valko-Venäjältä tullut raivotautinen villikettu olisi purrut minua, on aika pieni. Vaikka puren, en ole raivotautinen koira. Pureminen voi myös mennä ikäväksi poliisiasiaksi. Totta kai. Pureminen on koiralla luonnollinen käyttäytyminen, kun kovasti pelottaa ja pitää puolustaa itseään, mutta ihmisten yhteiskunnassa se ei ole mitenkään kelvollista käytöstä. Niinpä tulevan perheeni täytyy tietää paljon koirien rajoista ja käytöksestä ja pitää minut ja ympäristöni turvassa.

Ihan helposti tämä yhdistys ei lähetä minua Suomeen ihan kenen vain luokse, usko se. On vaan niin, että minun pikkuinen, pelokas naamani on jäänyt näiden suomalaisten mieleen. Pelokas naama, joka haluaa niin kovasti rakastaa ja luottaa ihmisiin. Joskus asioita tehdään sydämellä eikä järjellä. Joskus vain halutaan toivoa pikkukoiralle hyvää elämää ja uskoa siihen, että ihmeet tapahtuvat.