Olen Turkija-turjake, hiljainen ja säikky äitikoira. Kuka haluaisi kaltaiseni? Tiedän, en ole se suosituin koiratyyppi. Syrjäänvetäytyvä, hiljainen, arka, enkä ulkonäkönikään herätä suuria tunteita. Koska en anna harjata itseäni, eivät nappisilmäni näy, joilla voisin aralla ja vaatimattomalla tyylilläni ottaa kontaktia ihmiseen.
Mutta yritetään nyt kuitenkin.
Tulin kauan sitten Grindasta, Vilnan suuresta kunnallisesta eläinsuojasta monipäisen pentueeni kanssa nuorena äitikoirana. Kaikki pienet tassuttelijat löysivät kodit, kuten pitikin, mutta minä jäin. Siitä lähtien olen ollut tarhalla katsellen, kuinka vuodet vierivät ja ystävät vaihtuvat.
En ollut valmis silloin. En oikeastaan ole vieläkään täysin valmis nytkään, mutta sentään jotain on muuttunut.
Olen aina ollut varautunut, en siis sellainen, jota voisi harjata ja silittää. Kuitenkin, kun minut siirrettiin uuteen paikkaan täällä koirasuojassa ja sain oman häkin ja rauhan, jokin minussa alkoi pehmetä. Nyt annan laittaa hihnan, käyn kävelyillä kaksi kertaa päivässä ja otan herkut suoraan kädestä. Tämä on minulle suuri edistysaskel! En vieläkään kaipaa kosketusta, tai ehkä kaipaan, mutta en uskalla näyttää sitä. Mutta minä opin, hiljaa, omalla tahdillani.
Minulla on ollut paljon kämppiksiä vuosien varrella. En aina ole tullut kaikkien kanssa toimeen, joskus kävi niin, että puolustin liikaa omaa tilaani.
Sopisin parhaiten ainoaksi koiraksi, sillä en ole varma, sopisinko kodin koiralaumaan etenkään, jos muut ovat minua pienempiä. Mutta pihalla ja lenkeillä en reagoi muihin. Se yhteisasuminen toisten koirien kanssa joka tapauksessa taisi olla on minulle vähän liikaa.
Haaveilen kodista, jossa on oma piha. Ei ruuhkaa, eikä kaupungin hälinää, vain luontoa, aikaa ja rauhaa. Ja oma ihmiseni, johon saisin rakentaa suhdettani kaikessa rauhassa.
Jos annat minulle mahdollisuuden, en ehkä juokse heti syliisi, mutta lupaan olla uskollinen varjosi ja jakaa jokaisen pienen edistysaskeleen kanssasi. ♥
