Olen saanut oman kodin 10.2021 ♥
Auton mittari näyttää 40 km/h ja repsikan puolen ovi avataan vauhdilla. Ovesta heitetään tien pientareelle minut ja ystäväni kuin mitkäkin pahaset roskat. Auto jatkaa matkaansa jättäen peräänsä vain sankan savupilven. Jään paniikissa kyyhöttämään heinikkoon. Yritän saada tassujani liikkeelle, jotta pääsisin juoksemaan pakokauhussa pellon viertä pinkovan ystäväni kiinni. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, anturani ovat kuin heinikkoon liimatut. Olen yksin ja peloissani.
Ehdin kyyristellä paikallani hetken, kunnes huomaan erään naisen lähestyvän minua. Hän juttelee minulle rauhallisesti ja astelee samalla hiljaa minua kohti. Hän ei vaikuta uhkaavalta, mutta väistelen häntä silti jonkin aikaa ennen kuin uskaltaudun lähelle. Nainen vie minut kotiinsa ja kirjoittaa minusta ilmoituksen Facebookiin. Hän ei kuulemma voi pitää minua itse, sillä hänellä on tarpeeksi huolehdittavaa jo omissa koirissaan.
Eräs paikallinen eläinsuojelija huomaa onnekseni ilmoitukseni, eikä mene kauaakaan, kun pihaan ajaa auto, johon minut nostetaan kyytiin. Siitä alkoi matkani tänne Penkta Kojan tarhalle.
Täällä on ihan hyvä olla. Saan säännöllisesti ruokaa, en ole yksin, pääsen nauttimaan satunnaisista rapsutuksista, eikä minun tarvitse nukkua taivasalla. Tarhalla minusta huolehtivat ihmiset kuitenkin kertovat, että jossakin asiani voisivat olla vieläkin paremmin. Minulla voisi kuulemma olla oma ruokakuppi, useita omia leluja ja ikioma, pehmeä peti. Ja sitten tietysti se tärkein, se mistä nämä ihmiset täällä höpöttää kaikista eniten: Minulla voisi kuulemma olla ihan ihka oma ihminen, tai jopa kaksi, tai ehken jopa kolme omaa ihmistä. Wuh Wuh! Se, jos mikä kuulostaa ihanalta…
Silloin, kun minut pelastettiin sieltä pientareen pohjalta, olin kaikkia ja oikeastaan kaikkea kohtaan todella arka ja pelokas. Nyt, kun olen hieman asettunut tarhalle ja tunnen oloni taas turvallisemmaksi, niin iloinen, rapsutuksista ja ihmisten huomiosta nauttiva luonteeni on onneksi päässyt taas valloilleen. Tulevan perheeni olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, että uuden elämäni aloittaminen Suomessa ja kaikki sitä edeltävät matkavalmistelut ja itse matka valtiosta toiseen voivat valitettavasti saada minut vaipumaan takaisin kuoreeni. En myöskään voi varmaksi sanoa, kuinka nopeasti tai hitaasti uskallan päästää mahdollisesta suojamuuristani uudelleen irti.
Toivon, että – sinä, joka tällä hetkellä luet esittelyäni ja pohdit, olisinko juuri minä sinun tuleva, iloisesti häntää heiluttava, rakas karvamoppisi – harkitset tarkkaan, pystytkö sitoutumaan rauhalliseen, minun ehdoillani etenevään kotiuttamiseen, jonka aikana voi tulla vastaan mutka jos toinenkin.
