Kuulumisia kotihoidosta 12.6.2026
Heipä hei, hempeä ja hillitty Hila neiti täällä! En niin tohtisi tehdä itsestäni numeroa, mutta teitä varmaan kiinnostaisi uusimmat käänteeni.
Ystäväjoukostani Niurzgaa, Najaa ja Nellyä lykästi oman kodin löydyttyä, Buckis jäi vielä etsimään onneaan ja minä matkasin tänne Suomeen kotihoitoon katsastelemaan josko minutkin jo huomattaisiin. Olen saanut nyt aimo annoksen kotikoiraksi tutustumista tässä kuukauden verran.
Onnekseni täällä hoitopaikassani on karvainen ystävä, johon turvauduin ensin jokseenkin liian yli-innokkaasti. Myönnetään, kiehnäsin aina vaan lähemmäs ja lähemmäs kylkeen liki, jolloin tuo koirakaverini joutui jo huomauttamaan, ettei ihan ventovieraiden sopisi noin lähennellä. Minun onneksi tämä lajitoverini sattuu olemaan myös aikanaan Liettuan maaseudulta suurelle maailmalle ponnistanut sielunkumppanini, joten ymmärrystä piisasi. Hän tässä lopulta viikkojen aikana heltyi tälle neitokaiselle ja nykyisin jaamme jopa saman nukkumapaikankin.
Hitusen kaupunkielämään tutustuneena aika jännää menoa sanoisin, lenkillä katosi alkuun nimittäin jalat. Sitä mentiin sitten kenguruna kantokassissa. Nyt ne jalat on sieltä kyllä löytyneet. Todellinen pelastus onkin ollut oma piha, johon pystyin toimittamaan tarpeeni ulkomaailman ollessa vielä liian jännä. Tulppaanipenkki kiittää luomulannoituksistani.
Otin tuossa haltuun myös mökkeilyn salat ja siellä luonnon keskellä minusta kuoriutuikin ihan uusia puolia esiin – nenä vei ja tällä kertaa katosikin korvat. Välillä heinikosta vain vilahti valkoinen hännänpää ilmoittaen, että täällä ollaan.
Olen ottanut kaiken irti näistä kotikoiran mukavuuksista. Mikäs sen parempaa, kuin herätä aamulla valkoisilta lakanoilta ihmiseni kainalosta ja lähteä kaikessa rauhassa venytellen liikkeelle tutkailemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan. Ruokaa ja herkkuja on riittämiin ja rapsutukset ja paijauksetkaan ei lopu kesken. Ja vaikka pidän tuosta ihmisestäni niin kovin, tuntuu tuon koiraystäväni seura olevan toistaiseksi se kaikista tärkein – tämän vuoksi tuleva kotini on vain siellä, missä minua on reipas tassuttelija vastassa.
Tule mukaan seuraamaan jännittävää matkaani kohti kotikoiraksi. Tehdään yhdessä unelmista totta – rakkauden kesä 2026 eikös vain? ♥
Tarhalla ollessani
Minun nimeni on Hila. Synnyin pienessä kaupungissa talossa, jossa asui vanha nainen. Meitä koiria oli siellä paljon, kymmenkunta. Talossa oli aina ääniä: tassujen rapinaa lattialla, haukahduksia, kulhojen kolinaa. Minulla oli paljon koirakavereita, mutta elämä oli joskus vähän sekavaa. Emme aina tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja joskus juoksentelimme pitkin kaupunkia.
Ihmiset kaupungissa alkoivat huolestua meistä. He sanoivat, että meistä ei pidetty tarpeeksi hyvää huolta. Naapurit valittivat meistä viranomaisille ja tarhalta tultiin neuvottelemaan tilanteestamme. Lopulta vanha nainen suostui siihen, että osa meistä lähtee uuteen paikkaan. Niin minä ja seitsemän muuta koiraa lähdimme turvakotiin. Muistan sen päivän hyvin , olin peloissani, mutta myös vähän utelias.
Samasta talosta tulivat myös ystäväni Buckis, Niurzga, Naja ja Nelly. Oli helpottavaa nähdä tuttuja kasvoja uudessa paikassa. Turvakodissa oli uusia hajuja, uusia ihmisiä ja uusia ääniä. Aluksi pysyin hiljaa nurkassa ja tarkkailin kaikkea.
Olen luonteeltani rauhallinen ja vähän ujo. Uudet asiat jännittävät minua ja joskus pelkään. Siksi toivon kotia, jossa ihmiset ymmärtävät arkoja koiria ja osaavat olla kärsivällisiä. Kun opin tuntemaan jonkun ihmisen, kiinnyn häneen nopeasti. Silloin kuljen hänen vierellään ja heilutan häntääni varovasti.
Luulen myös, että olisin rohkeampi, jos uudessa kodissani olisi toinen koira. Koira, joka näyttäisi minulle, että kaikki on hyvin. Voisimme yhdessä tutkia maailmaa, askel kerrallaan.
En ehkä ole äänekkäin tai rohkein koira. Olen vaatimaton Hila. Mutta jos joku antaa minulle aikaa ja lempeyttä, lupaan antaa sydämeni kokonaan. ♥
