Minun nimeni on Maksis. En muista ihan kaikkea menneisyydestäni, mutta muistan miltä tuntui olla yksin. Olin hyvin pieni silloin. Ketju kolisi kaulassani, maa oli kylmä ja ympärilläni oli sekasotkua ja hajuja, joita en ymmärtänyt. Odotin. Odotin aina jotakuta tulevaksi. Usein kukaan ei tullut ja jos tuli, en saanut lämpöä ja rakkautta mitä niin palavasti janosin. Että joku tulisi ja vain huomaisi minut. En kuitenkaan lakannut olemasta iloinen. Se on minussa sisällä, sellainen aurinko, joka ei sammu helposti.
Minä olen vahva. Minä juoksen mielelläni, vedän hihnassa, koska maailma on täynnä tutkittavaa. Joskus ihmiset sanovat, että minun pitäisi opetella kulkemaan rauhallisemmin. Minä yritän. Oikeasti yritän. Mutta kun olen niin täynnä energiaa ja iloa, se vain purskahtaa ulos!
Pidän ihmisistä. Rakastan, kun joku katsoo minua, koskee minua, puhuu minulle. Silloin heilutan häntääni niin kovaa, että koko takapääni liikkuu mukana. Haluan olla lähellä. Haluan kuulua jollekin. Toisista koirista en oikein tiedä… Ne saavat minut jännittyneeksi. Ehkä en vain ole vielä oppinut. Ehkä tarvitsen aikaa. Tai ehkä minä vain haluan pitää ihmiseni ihan itselläni.
Minä voin asua kaupungissa, se ei pelota minua. Melu, liike – ne ovat vain osa seikkailua. Mutta tarvitsen pitkät lenkit, vauhtia ja tekemistä. Tarvitsen jonkun, joka jaksaa kanssani ja opettaa minua olemaan paras versio itsestäni. En ole koskaan oikeastaan asunut oikeassa kodissa. En tiedä, miltä tuntuu nukkua pehmeällä pedillä joka yö tietäen, että joku on siinä aamullakin. Mutta minä haluan oppia.
Minä olen Maksis, ja minä odotan sinua. ♥
