Olen pirteä pimu, Granita! Saavuimme veljeni Bakardiksen kanssa lähes pari vuotta sitten tarhalle. Olemme kotoisin pienestä kylästä nimeltä Noreikiai. Saapuessamme tarhalle olimme aivan nuoria nassikoita, vain viiden kuukauden ikäisiä.
Meille ihan kaikki oli uutta. Niin äänet, hajut, ihmiset, portit kuin muut koiratkin. Minä olin veljeäni Bakardista rohkeampi, häntä jännitti, mutta minä näytin hänelle esimerkkiä ja menin tervehtimään ihmisiä häntä vipattaen. Vaikkakin varmasti se oli jännittävää minullekin. Yleisesti suhtaudumme vieraisiin alkuun hieman mietiskellen, mutta kun meille puhutaan lempeästi, niin sulamme ja tulemme uteliaina luokse. Toki varmasti myös haaveilemme, että olisikohan tällä vieraalla meille jotain herkkujakin!
Olemme nähneet täällä jo kaikki vuodenajat ja miettineet kuumeisesti, miksemme kelpaa kenellekään? Ehkä siksi, että turkkimme on musta. Ehkä siksi, että emme ole enää ihan pieniä pentuja. Tai ehkä siksi, että Bakardis on vähän ujo. Mutta tiedätkö mitä? Me olemme hyviä koiria. Minä ja Bakardis rakastamme juosta ja leikkiä. Kun pääsemme pihalle, juoksemme kilpaa ja pyörimme lumessa tai nurmikolla. Joskus muut koirat liittyvät mukaan ja se on parasta.
Me myös osaamme kävellä hihnassa. Olen Bakardista hieman reippaampi ja uteliaampi, veljeni on taas vähän tarkkailevampi. Meistä saisikin varmasti mukavat ulkoilukaverit, sillä uudet hajut ja seikkailut saavat sydämemme sykkimään ilosta.
Kaiken kukkuraksi me pidämme muista koirista, emme ole laisinkaan riidanhakuisia. Me vain nuuhkimme, leikimme ja olemme ystäviä. Ja haluatko tietää salaisuuden? Minä luulen, että voisin pitää myös kissoista ja voisin mahdollisesti sopeutua myös lapsiperheeseen.
Ehkä jonain päivänä joku ihminen tulee tänne. Hän katsoo minua ja Bakardista – ei vain mustaa turkkia tai sitä, että olemme jo kasvaneet. Hän näkee meidät. Haluaisi juuri minut kotiinsa perheenjäseneksi.
Se olisi elämäni onnellisin päivä. ♥
