Minä olen Vyna, pieni ja hentoinen, elämän nurjan puolenkin nähnyt. Toivon kipinäni ei silti ole vielä sammunut. En tiedä tarkalleen, milloin synnyin. Muistan vain pihan, jossa vietin päiväni. Siellä oli muitakin koiria ja juoksimme yhdessä pitkin polkuja ja metsiä. Välillä maailma tuntui suurelta ja vapaalta, mutta usein vatsani oli tyhjä, eikä kukaan tullut silittämään tai kertomaan, että kaikki olisi hyvin.
Eräänä päivänä huomasin ihmisiä, jotka katselivat meitä kauempaa. Myöhemmin kuulin heidän olevan eläinsuojan vapaaehtoisia. He olivat nähneet meidät juoksemassa vapaana vain muutaman kilometrin päässä eläinsuojasta. He yrittivät auttaa meitä ja selvittivät, että asuimme erään epäsosiaalisen naisen pihalla. Ihmiset keskustelivat keskenään pitkään, mutta koirat eivät ymmärrä ihmisten riitoja tai sopimuksia. Tiedän vain, ettei meidän ollut mahdollista lähteä eläinsuojaan silloin.
Päivät kuluivat. Jatkoin vaeltelua ja etsin ruokaa sieltä, mistä sitä sattui löytymään. Olin varovainen ihmisten suhteen. En ollut oppinut luottamaan heihin. Sitten eräänä päivänä huomasin jotain houkuttelevaa: ruokaa. Sen tuoksu kantautui nenääni asti. Lähestyin hitaasti ja varoen. Jokainen askel tuntui jännittävältä. En tiennyt, että minua varten oli asetettu turvallinen pyydys. Kun lopulta menin tarpeeksi lähelle, ovi sulkeutui takanani.
Säikähdin valtavasti. Yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Sydämeni hakkasi, mutta kukaan ei huutanut minulle. Kukaan ei satuttanut minua. Sen sijaan ihmiset puhuivat lempeällä äänellä. He katsoivat minua ystävällisesti. Minut vietiin eläinsuojaan.
Aluksi kaikki oli outoa. Uudet hajut, uudet äänet ja ihmiset kaikkialla. Olin epävarma ja tarkkailin kaikkea kaukaa. Mutta päivä päivältä aloin huomata asioita. Ruokakuppi täyttyi säännöllisesti. Minulla oli lämmin paikka levätä. Kukaan ei ajanut minua pois. Vapaaehtoiset pysähtyivät luokseni, puhuivat pehmeästi ja antoivat minun tutustua heihin omaan tahtiini. Vähitellen ymmärsin jotain tärkeää. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut selviytyä yksin.
Tarvitsen perheen joka ymmärtää minun tarvitsevan aikaa kotiutumiseen. Tarhan hälinässä saatan mennä piiloon omaan koppiini ja sieltä turvasta katselen mitä ympärilläni tapahtuu. Olisi minulle hyödyksi, jos kodissani olisi reipas koirakaveri odottamassa ja tukemassa minua.
Odotan päivää, jolloin löydän oman perheeni. Sellaisen, joka näkee minussa muutakin kuin aran pienen koiran. Vaikka matkani alkoi epävarmuuden keskellä likaiselta pihalta, uskon, että parhaat seikkailuni ovat vielä edessäni. Kun oikea ihminen saapuu, olen valmis lähtemään hänen kanssaan kotiin. ♥
