Minun nimeni on Marlis. Olen kotoisin Kužiain pienestä kylästä. En muista kaikkea pentuajastani, mutta muistan aina äitini Noran. Me olimme yhdessä, kuljimme rinnakkain ja olimme toisillemme koko maailma. Meillä oli myös oma koti ja omistajat, joten olimme siinä suhteessa onnekkaita.
Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Ihmiseni muuttivat pois, eikä meille enää ollut paikkaa heidän mukanaan. Niin minä ja äiti päädyimme eläinsuojaan. En ymmärtänyt, miksi koti katosi. Tiesin vain, että kaikki ympärilläni oli vierasta.
Minua pelotti. Kun pelkään, en aina osaa näyttää sitä kauniisti. Vahdin tarhalla ruokaani niin tarkasti, että jopa äiti joutui pysymään loitolla. Murisin ja puolustin sitä, mikä tuntui ainoalta omaltani. En ollut vihainen äidille, olin vain epävarma ja peloissani. Kun on joutunut selviytymään ehkä vähälle ruoalla, tulee tarkaksi siitä mitä saa.
Tarhalla sain koirankouluttajan avukseni, jotta pääsisin yli haasteistani. Hän ei hoputtanut eikä suuttunut. Hän opetti minulle, ettei minun tarvinnut pelätä jokaista hetkeä. Pikkuhiljaa opin luottamaan uudelleen enkä enää kokenut tarvetta vartioida ruokaani. Sain asua taas äidin kanssa, ja elämä tuntui vähän turvallisemmalta. Sitten kuitenkin eräänä kesänä äiti lähti. Hän sai oman kodin Saksasta. Olin iloinen hänen puolestaan… ainakin niin haluan uskoa. Silti, kun katselin hänen lähtevän, tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aivan yksin.
Talven kylmyys tuli. Ihmiset päättivät siirtää minut sisälle lämpimään. He tarkoittivat hyvää, mutta minä en tiennyt sitä. Sisätilat olivat minulle pelottavia. En uskaltanut kävellä lainkaan. Ihmiset joutuivat kantamaan minut häkkiin, ja sielläkin vain jähmetyin paikoilleni. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että luulin sen kuuluvan kaikille.
Vähitellen kuitenkin opin, ettei sisällä ollutkaan vaarallista. Nyt osaan jo rentoutua. Ja mikä parasta, pääsen ulos kävelylle. Rakastan kävelyjä. Juoksen sinne tänne, nuuhkin jokaisen ruohonkorren ja tunnen tuulen turkissani. Kun joku huutaa: ”Marlis!”, käännyn heti. Juoksen takaisin, painaudun vasten ihmistä, otan rapsutukset ja ehkä annan märän pusun. Sitten pinkaisen taas tutkimaan maailmaa. Minulla on paljon menetettyä aikaa kirittävänä.
En välitä kovinkaan paljon muista koirista. Jos sellainen tulee vastaan, saatan tuskin vilkaistakaan. Minulla on omat hajut tutkittavana ja omat ilon juoksuni juostavana. Ehkä viihtyisin parhaiten rauhallisessa kodissa, jossa ei olisi kovin paljon hälinää. Tai ehkä siellä olisi yksi lempeä koirakaveri, joka ymmärtäisi, ettei minun tarvitse leikkiä koko ajan.
Ihmiset eivät enää pelota minua samalla tavalla kuin ennen. Nykyään melkein kuka tahansa voi lähteä kanssani ulos. Silti sydämeni on edelleen herkkä. Tarvitsen ihmisen, joka ymmärtää, että rohkeus ei synny yhdessä päivässä. Se kasvaa pienistä onnistumisista, lempeistä sanoista ja turvallisista hetkistä.
En ole täydellinen. Olen koira, joka on joskus pelännyt niin paljon, että murisi maailmalle. Nyt olen koira, joka juoksee häntä heiluen takaisin, kun nimeäni kutsutaan. Minulla on vielä yksi suuri unelma. Kun joku kerran sanoisi: ”Tahdon tuon koiran”. Silloin en enää juoksisi takaisin eläinsuojan ovelle. Juoksisin kotiin. ♥
