Nimeni tarkoittaa prinssiä, vaikka elämäni ei ole ollut kovin kuninkaallinen.
Päädyin turvakotiin yhdessä kahden koiraystäväni kanssa, kun omistajamme menehtyi. Hänen sisarensa toivat meidät koirasuojaan Skraičionysin kylästä Etelä-Liettuasta. Yksi kamuistani sai uuden kodin perheenjäseneltä ja toinen pääsi asumaan yhdistyksen vapaaehtoisen luokse. Minä jäin odottamaan omaa vuoroani.
Olen odottanut jo neljä pitkää vuotta tarhalla. Se on kenelle tahansa ja aivan erityisesti aralle kotitaustaiselle koiralle pitkä aika!
Olen selvästi aina ollut ujo ja herkkä koira. Turvakodissa elämä on tehnyt minusta entistäkin varovaisemman. Täällä on paljon ääniä, hälinää, ihmisiä ja jatkuvasti vaihtuvia tilanteita, eikä sellainen maailma tunnu minusta turvalliselta.
Kun uusia ihmisiä tulee lähelle, vetäydyn mieluummin sivuun. Jos olen vapaana, pidän etäisyyttä tai etsin paikan, jossa voin tarkkailla rauhassa. Hihnassa saatan vain pysähtyä ja jämähtää suolapatsaaksi, enkä uskalla liikkua. Sisällä minun kanssani on kuitenkin helppo toimia. Tuttu ja turvalliseksi katsomani ihminen voi minua jopa silittää, pukea valjaat ja kiinnittää hihnan. En puolustaudu enkä käyttäydy aggressiivisesti, olen vain hyvin, hyvin epävarma.
Vaikka pelkään, minussa asuu myös uteliaisuus. Herkut ovat suuri heikkouteni, ja niiden avulla uskallan lähestyä ihmisiä. Uskallan ottaa makupaloja kädestä, jopa sellaisilta ihmisiltä, joita en vielä kovin hyvin tunne. Kun opin tuntemaan jonkun paremmin, alan vähitellen rentoutua.
Rakastan muita koiria. Niiden seurassa olen paljon rennompi kuin ihmisten kanssa. Asuminen rauhallisen ja itsevarman koiran kanssa voisi auttaa minua sopeutumaan uuteen kotiin.
Kun ympärillä ei ole liikaa sosiaalista painetta, osaan leikkiä, juosta ja nauttia elämästä. Minulla oli erityisen läheinen ystävä nimeltä Migelis. Painimme yhdessä, leikimme peittojen kanssa ja vietimme paljon aikaa rinnakkain. Kun Migelis sai oman kodin jäin taas yksin odottamaan jotain uutta, pelottavaa ja tuntematonta.
Tykkään myös tarkkailla maailmaa korkealta. Ikkunalauta on yksi lempipaikoistani, sillä sieltä voin rauhassa tähystellä ympäristöä ilman, että minun tarvitsee osallistua kaikkeen.
Millaisesta kodista sitten haaveilen?
Toivoisin rauhallista kotia, jossa elämä etenee ilman kiirettä minun tahtiini. Omakotitalo aidatulla pihalla olisi minulle luultavasti paras vaihtoehto, sillä vilkas kaupunkiympäristö voisi tuntua liian kuormittavalta. Olisi myös ihanaa, jos kodissa asuisi tasapainoinen ja ystävällinen koira näyttämässä minulle, ettei maailmaa tarvitse pelätä.
En tarvitse ihmistä, joka yrittää muuttaa minut rohkeaksi väkisin. Tarvitsen ihmisen, joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen ja antaa minun edetä omaan tahtiin. Kärsivällisyys, lempeys ja ymmärrys ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin suuret tavoitteet.
Turvakodissa minut on helppo ohittaa. Kun vierailijoita tulee, minä piiloudun. En osaa tulla pyytämään huomiota enkä kertomaan, millainen oikeasti olen. Siksi monet kulkevat ohitseni huomaamatta.
Mutta minäkin ansaitsisin mahdollisuuden. En ehkä koskaan ole se koira, joka ryntää vieraita vastaan häntä heiluen, mutta luottamukseni kasvaessa saatan reipastua.
Neljä vuotta on koiralle hyvin pitkä aika odottaa. Toivon ettei loppuelämäni kuluisi turvakodin häkissä.
Ehkä jossain on juuri se ihminen, joka näkee ujouteni läpi ja antaa minulle aikaa näyttää, millainen ystävä minusta voi tulla. Täällä minä odotan. Ehkä juuri sinua. ♥
