Olen saanut oman kodin 06.2020 ♥
Helmikuussa 2020 omistajani toi minut tarhalle. Hänellä ei ollut enää mahdollisuutta huolehtia minusta. Ei mahdollisuutta ruokkia. Hän joutui vaihtamaan asuntoa. Hän ei tarvinnut koiraa. Blaah blaah blaah, siltä se kuulosti tarhan tyttöjen korvista. Tarhan tytöistä tulee jo nuorella iällä ihmisvihaajia, vähän sääli. He eivät enää usko hyviin ihmisiin ja he ovat kuulleet niin paljon valheita, että eivät usko enää totuuteen. Jos soitat tarhalle, niin usein puhelimeen vastaa jo valmiiksi vihainen ja kyllästynyt ääni. ”Mitä nyt taas”, äänensävy kertoo. Jos ajaa autolla tarhan oven eteen, niin vastassa oleva naama on valmiiksi vihainen. Tuleeko autosta hämmentynyt, stressaantunut, surullinen koira, jonka omistajalla on sata tekosyytä, miksi koira tuodaan tarhalle?
Yleisin valhe on se, että ihmiset, jotka tuovat oman koiransa tarhalle, väittävät löytäneensä koiran kadulta. Ihmisille on noloa tuoda oma koira tarhalle, joten he valehtelevat. Tarhan tytöt näkevät heti, että koira tuntee nämä ihmiset, koira roikkuu heissä viimeiseen asti, etsii rakkautta, pelkää jäädä vieraaseen paikkaan, jossa sadat muut hylätyt koirat haukkuvat. Koira rakastaa huonojakin omistajiaan.
Ja sitten tämä minun juttu. Kuinka paljon tilaa oikein tarvitsen asunnossasi? Kuinka paljon ruokaa? Onko minun hoitaminen nyt niin vaikeaa?
Tarha oli kova paikka minulle, olin koko ajan kylmissäni sementtilattioilla ja olen niin pieni, että jään helposti jalkoihin. Onneksi pääsin kotihoitoon huhtikuussa, kun olin sirutettu, rokotettu, steriloitu ja muutenkin karanteenin jälkeen terveeksi todettu karvanaama. Hoitoperhe oli ihan ymmällään, miten minunlainen pikkusintti on niin rohkea. Astuin uuteen maailmaan kuin kotiini. Iso koira pikkuruumiissa.
