Kuljeskelin Birzain kaupungilla ja sitten majoituin – hassun hassua – sellaisen paikan eteen, jonka nimi vapaasti käännettynä on ”itsenäisen elämän talo”, eli asuntola ihmisille, jotka pärjäävät itsekseen, mutta eivät pysty työelämään eikä heillä ole mahdollisuutta omaan asuntoon. Jotenkin sopiva hengailupaikka katukoiralle.
Omistajiani etsittiin ilmoituksilla ja viidakkorummulla, tuloksetta. Ehkä ihan hyvä, ettei heitä löytynyt. Selvästi kukaan ei ole minua pahemmin kouluttanut eikä rakastanut. Jotkut ihmisen eleet pelästyttävät minua. Olen kuitenkin selvinnyt elämästäni ilman pahempia traumoja, olen perusluonteeltani huolettoman iloinen ja reipas poikanen. Miten hieno koira minusta tuleekaan, jos joku viettäisi kanssani enemmän aikaa. Normaalin verran aikaa. Lenkkejä, nameja, säännöllisiä ruoka-aikoja, rapsutuksia, koulutusta, remmikävelyjä oman ihmisen kanssa, koirapuistoilua, nukkumista. Kuvittele, en tiedä mistään näistä normikotikoiran jutuista yhtään mitään!