Siirtynyt sateenkaarisillalle 01.2023. Hyvää matkaa!
Nyt on jo vuosi vierähtänyt tarhalla. On täällä silti kivempaa kuin kaduilla juoksentelu. Sieltä minut löydettiin pikku ystäväni kanssa. Voi vain arvata, miten olimme ennen eläneet. Oliko omistajamme kuollut? Olimmeko vain karanneet ketjukoiran elämästä?
Tarhalla kävi sellainen suomalainen täti, joka huomasi ihanat mustat silmäni. Hän rupesi sitten filmaamaan ja juuri minun ruoka-aikana. Se täti näytti niin paksulle ja ahneelle, että mulkoilin häntä pahasti ja murisinkin. Tarhan ihmiset sanoivat, että harvoin minä noin suojelen ruokaani. Mutta kun tuo täti tuijotti minua niin paljon, että tiedän kyllä, hän halusi syödä lounaani. Sanokoot mitä sanovat.
Lisää uutisia
Minä saavuin Suomeen omaan kotiin marraskuussa 2017.
Asun tällä hetkellä omistajani ja toisen koiran kanssa yhdessä. Uusi elämä oli kovin erilaista ja ihmeellistä, mutta olen huimasti oppinut kaikkia uusia juttuja.
Osaan kävellä hienosti hihnassa ja välillä omistajani pitää minua vapaanakin ja tulen kiltisti luokse, jos kaverini ei ole vapaana. Jos yhdessä olemme vapaana, emme oikein jaksa kuunnella ja viipotamme hajuja nuuskien.
Olen kovin huomion hakuinen ja haluaisin pitää ihmisen kokonaan itselläni enkä jakaa häntä kenenkään kassa. Tästä on myös hieman syntynyt ongelma, koska en haluaisi kaverini tulevan lähelle, jos minua rapsutellaan. Myös jos näen, että hän saa huomiota, tungen mielelläni väliin ja osoitan mieltäni. Tästä johtuen etsin nyt uutta kotia, jossa voisin olla ainoa koira ja nauttia ilman turhaa stressiä ihmisten kanssa olemisesta.
Puolituttujen ja vieraiden ihmisten kanssa olen vielä hieman ujo ja varautunut, mutta muutaman kerran olen uskaltautunut antaa vieraankin silittää. Koirien kanssa en oikein viihdy. He eivät minua juurikaan kiinnosta, tai jos ovat liian tuttavallisia saatan ärähtää, kun en halua heidän seuraa.
Toisille koirille meinaan haukkua, kun en halua, että tulevat luokse ja häiritsevät lenkkeilyäni.
Vaikka olen hieman tosikko, innostun silti välillä hepuloimaan. Leluilla en oikein vielä ymmärrä leikkiä, mutta sängyssä peuhaaminen on hauskaa ja minulla on sellainen kuulemma pentumainen tapa, että leikkiessäni otan mielelläni ihmisen käden suuhun. Tätä ei kuulemma saisi tehdä kuin muiden koirien kanssa, mutta ei ihmisten. Siitä yritän nyt kovasti harjoitella pois.
Rakastan myös ulkoilua ja teen miellelläni lenkkejä. Talvella minusta lumi oli huippu ihanaa ja siinä on kiva kieriskellä. Nyt kesällä nautiskelen parvekkeella nukkumisesta.
Kotona haukuin alkuun rapun ääniä, mutta siitä olen aika hyvin oppinut pois. Toki välillä posteljoonia tai ovikelloa pitää vähän kommentoida, mutta eikös se ole meidän koirien tärkeä työ ilmoittaa asiasta? Ihmisten poissaollessa nukun mielelläni ja odottelen rauhassa heitä kotiin saapuvaksi.
Minä olen myös taitava, koska osaan pyytää ulos jos minulla on hätä. Olen levoton ja pyörin oven luona.
Kova paikka minulle on vielä tassujeni ja korvieni koskeminen. Se ei tunnu kivalta ja en osaa sanoa, onko minua joskus kiusattu, koska jos niihin koskee saatan antaa varoitus näykkäisyn. Olisi kiva oppia luottamaan ihmisiin ja tiedän, että monilla tarhakavereistani on ollut sama ongelma ja ovat yhdessä perheensä kanssa oppineet asiasta pois ajan kanssa ja rauhallisesti.
Minua myös ahdistaa silloin, kun syön ja vahdin kuppiani kovasti. Minun on täytynyt koko elämäni selviytyä ja vahtia ruokaani, jottei kukaan sitä varasta. Tämä täytyy ymmärtää. Jos annat minun syödä rauhassa, huomaan varmasti ajan kanssa, että et sinä sitä yritä varastaa.
Tämän hetkinen perheeni sanoo, että olen kiva koira, mutta minun elämäni olisi helpompaa ainoana koirana. Tarvitsen aikaa, rakkautta ja ymmärrystä. Olenhan jo seiniori ja joutunut puolustamaan itseäni koko elämäni tarhalle pääsyyn asti.
Iän tuomia kremppoja hieman on, kun on todettu lievää nivelrikkoa, mutta eläinlääkäri sanoi, että pärjään hyvin ja nyt saankin joka päivä lääkettä ja öljyä.
Verikokeissakin olin juuri ja tulokset olivat hyvät.
Hakusessa minulla on siis rakastava eläkekoti, ilman huolen häivää.
Lisää uutisia
Niin se aika vaan rientää eteenpäin.
Saavuin kotihoitoon kesäkuun lopussa ja alkuun olin kovin hämmennyksissäni, minne ihmeeseen tupsahdin omasta kodista. Ekoina päivinä en oikein ollut varma hoitajastani ja vähän murahtelin välillä, mutta asia unohtui aika pian.
Pääsin hyvin pian käymään sellaisessa kummallisessa isossa aitauksessa, missä sain juoksennella ilman remmiä ja siellä oli toisiakin koiria. En ollutkaan koskaan sellaisessa käynyt. Alkuun luulin, että tehtäväni on komennella muita koiria ja pidinkin huolen, ettei kukaan tule lähelleni. Näin kuitenkin, kuinka muut kovasti juoksivat ja leikkivät keskenään ja mietiskelin, että jokin vika tässä nyt kyllä on ja hoitajakin sanoi, että mene nyt vain leikkimään.
Ja pikkuhiljaa menin lähemmäksi – katsotaan mitä ne oikein tuohtuaa ja tein tuttavuutta.
Aikaa on kulunut ja olemme käyneet tuolla puistossa lähes joka päivä ja nykyään se onkin ihan parasta. Leikin lähes kaikkien kanssa (no pennut on vähän rasittavia villejä ja ei ihan minun makuuni) ja olen saanut pienestä Tigris-pojasta ihan parhaan kaverinkin.
Minulla menee siis tosi hyvin. Olen vähän oppinut jo, että minua voi koskeakin eri paikkoihin ja autoilustakin nautin nykyään paljon. Alkuun en autoon oikein halunnut mennä ja nyt hyppään sinne jo ihan itse.
Vieraat ihmiset ovat minulle edelleen vaikea asia ja murisen varmuuden vuoksi. Tarvitsen aikaa tutustuakseni ja huomatakseni, ettei heillä vain ole mitään ikävää minua kohtaan.
Rakastan olla täällä hoitopaikassa, mutta tiedän etten voi olla täällä ikuisesti ja hoitajanikin sanoo, että tarvitsen rakastavan ja ymmärtäväisen perheen. Perheen joka haluaa auttaa minua ja on valmis huolehtimaan vanhuuden oireistani. Eläinlääkäri on sanonut, että nivelrikkoani varten minun olisi hyvä syödä lääkkeitä ja erikoisruokaa, mitkä auttavat oloani. Saankin näitä kokoajan ja pärjään todella hienosti.
Olen todella rakastava ja läheisyydestä nauttiva kaveri, kunhan ensin luotan sinuun ja olen varma, ettet ole minulle paha.
Olen myös hieman jääräpäinen, mutta tottelen todella hienosti ja siitä olenkin saanut hoitajaltani kovasti kehuja.
Lisää uutisia
Heippa jälleen täältä hoitopaikasta. Kertoilempa jälleen kuulumisia, että miten minulla menee.
Mulla on kaikki hienosti täällä ja nautiskelen elämästä, ruoasta ja kavereiden treffaamisesta. Koirapuistosta on tullut mun lähes lempipaikka ja vaikka alkuun ärisin melkein kaikille, niin nyt ollaan jo hyvää pataa. Puistossa kamuja on aina tosi paljon, mutta Tigris on silti mun paras kaveri. Meidän traditio Tigriksen kanssa onkin laulaa aina serenaadit puistossa, kun nähdään.
Nivelrikon kanssa, mikä mulla todettiin vuoden alussa, pärjään ihan kivasti. Kipulääkettä saan pienen määrän päivittäin ja se pitää kivun mukavasti aisoissa. Välillä vähän meinaa paikat jäykistyä tai jalka kipeytyä, jolloin hetken nilkutan, mutta hyvin pärjäilen vielä sen kanssa.
Kotona parasta on köllöttely, ruoka ja herkut. Oon vähän sellainen omaa tietä kulkeva filosofi, joka välillä mielellään hakee kainaloon ja rapsutuksia, mutta viihdyn kuitenkin enemmän vähän sivussa seurailemassa ja omissa oloissa. Omistajaa kuuntelen kyllä ja otan kontaktia ja välillä käynkin varmistamassa, et olikos tää nyt oikein mitä tein ja saisiko siitä palkaksi vaikka namin.
Tässä, kun nämä päivät ovat vierineen, niin onhan sitä ehtinyt miettiä ja haaveillakin kaikenlaista. Jokainenhan meistä haaveilee ja se onkin tärkeä asia.
Mun haaveeni on sellainen koti, joka ois vaikka rivitalo tai ihan omakotitalo jossain rauhallisella paikalla, jossa voisin pihalla katsella maailmaa ja vähän vahtiakin, ettei kukaan ylimääräinen tule hippaloimaan.
Saisin mennä ja tulla ja katsella ihmisten puuhailuja ja osallistua, jos siltä tuntuu. Ois kivaa, jos perhe ei tuputtaisi mulle haleja ja pusuja, kun en niistä oikein perusta, vaan saisin elää sellaista rauhallista eläke-elämää ja käydä moikkailemassa koiria, etten nyt kuitenkaan ihan erakoidu.
Toki jos uusi perhe on jokin superkoirakuiskaaja, niin mistä sitä tietää mitä kaikkea minustakin voisi vielä kuoriutua.
Mikäs sinun haaveesi on? Olisiko se ehkä minä?