9.3.2022

Olin kiitollinen. Onnellinen. Valmis aloittamaan uuden elämäni.

Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tytöt saivat päähänsä viedä minut autoajelulle katsomaan hevosia. Ne tekee kaikkea tällaista kivaa täällä tarhalla meidän koirien kanssa aina silloin tällöin. Siinä se auto oli ja siinä minä seisoin. Katsoin autoa ja auto katsoi minua. Tytöt katsoivat autoa ja sitten he katsoivat minua. Heille välähti, että minulla ei ollut aikomustakaan kiivetä autoon. Miksi minä sinne menisin? Maaseudulta karkuun lähtenyt tyttönen, jolla ei ollut tietoakaan siitä, että autoajelut ihmisten kanssa olivat hauskoja juttuja. Jokainen kotikoira tietää, että autoilu on kivaa ja auton kanssa lähdetään hevostallille tai koirapuistoon tai kesämökille. Mistä minä sen voisin tietää?

Nuo tytöt on aika reippaita, joten toinen tarttui minun etujaloista ja toinen takajaloista. He meinaan ymmärsivät, että olen aika iso rotisko noin vain siirrettäväksi paikasta A paikkaan B. He olivat melkein kuolla nauruun siinä vaiheessa, kun minä rotisko vihdoin istuin siellä auton takapenkillä. Sitten he tajusivat, että koko ”Laitetaan-jätti-iso-Abba-auton-takapenkille-vaikka-se-ei-sinne-halua” -projektin aikana minä olin ollut täysin filosofisen rauhallisen tyyni ja ystävällinen. Ei rimpuilua. Ei murahdusta. Ei liikettä sinne tai tänne. Niin kuin että ”nostelkaa vaan minua, jos haluatte”.

Siinä vaiheessa tytöt tajusivat, että minä olin erityisen ihana koira. Rakastettava nallekarhu. Suloinen, ihana, ystävällinen ja komea, kaikki yhdessä paketissa. ”Vain Suomeen”, tytöt sanoivat, ”tämä koira lähtee Suomeen”.

Minusta tuli toimistokoira, tarhan luottokoira, joka sai romahduttaa isot tassunsa toimiston pöydälle ja kerjätä nameja. Lellikki, päivän piristys ja tarhan Instagram-sivujen lempinaama. Toivuin sterilisaatiosta, selvisin ilman parvovirusta rokotussuojaa odotellessa ja aloin olla valmis oman kodin etsintään.

No, siinä vaiheessa edes Suomi ei tuntunut tarpeeksi hyvälle paikalle tyttöjen mielestä. He keksivät sellaisen jutun, että yksi tytöistä tulisi Suomeen perhe-ehdokkaan luokse ensin viikoksi asumaan ja testaamaan, olisiko perhe sittenkään tarpeeksi hyvä minulle. Maittaisiko ruoka, tulisiko televisiosta tarpeeksi hyvää ohjelmaa, olisivatko lenkkipolut taivaallisen kauniin metsän reunoilla?

”Karhuntalja”, tytöt huudahtivat. ”Takkatuli ja karhuntalja”, sellaiset kodissa pitäisi olla minulle. Sopiiko tuo karhuntalja sitten eläinsuojelijoiden imagoon, en tiedä, mutta ymmärrät varmaan, että sekä takkatuli että karhuntalja ovat vähän niinkuin symbolista puhetta. Kuvaamassa kodin henkeä. Lämmin, rakastavainen, rauhallinen, ihana. Sellainen perhe, joka rakastuisi minuun yhtä lailla kuin tarhan tytöt ovat rakastuneet minuun. Sellainen perhe, joka ei haluaisi vain isoa koiraa pihan perälle tai kaveria omalle vielä rakkaammalle koiralleen. Lelua lapsille, seuraa isoäidille. Sellainen perhe, joka haluaisi juuri minut ja vain minut parhaaksi ystäväkseen.

Meinasin ihan unohtaa kertoa, miten oikein päädyin tänne tarhalle. Minusta laitettiin viestejä sosiaaliseen mediaan syyskuusta alkaen. Juoksentelin siellä ja täällä erään pikkukylän laidalla ja minusta oli paljon näköhavaintoja, mutta minua ei saatu kiinni. Piileskelin. Eräänä päivänä eksyin erään koulun pihalle ja pyysin lapsia jakamaan voileipänsä kanssani. Söin siellä kaikessa rauhassa voileipiä lasten kanssa, kun eräs koulun opettaja näki minut ja soitti tarhalle. Opettajan onnistui laittamaan naru kaulani ympärille ja enhän minä mihinkään halunnut karata. Odotettiin tarhan ihmisiä ihan rauhassa. Olin jo väsynyt juoksemaan ympäriinsä kodittomana.

Kaulapantani kertoi paljon entisestä elämästäni. Liian tiukka, liian vanha, liian paljon metallia. Olin nälkäinen ja väsynyt. Ensimmäisen yön tarhalla nukuin niin sikeästi, että edes aamuinen sadan koiran haukunta ei saanut minua hereille. Kun huolestunut tarhan työntekijä tuli lähemmäs, aloin heti heiluttaa häntääni.