Tavallinen eläinsuojelijan päivä. Yksi monesta puhelinsoitosta. Koira oli otettu pentuna lasten iloksi. Jostain ylijäämäpentueesta. Maalaismarkkinoilta. Tuttujen tutuilta. Pentuja on joka puolella. Pentu kasvoi, vaati huomiota, sotki paikkoja. Pentu vietiin sisältä ulos ketjuun ja ulkorakennukseen kiinni. Koirankoppi? Jotain suojaa sateelta? Ei ollut. Koira söi sen, sanoi perhe.
Tarha on täynnä, tilaa ei ole. Lähettääkää kuvia koirasta, yritämme löytää perheen. Kuvat aukenevat puhelimella. Siinä olen minä ja ruskeat silmäni. Nuori koira, täynnä rakkautta ja elämäniloa, mutta niin epävarma, niin täynnä hylkäämistä ja heitteillejättöä.
Niinpä pihalleni marssi pari toimeliasta tätiä. He olivat päättäneet mahduttaa minut tarhalle. Stressasin kovasti omistajieni läsnäoloa. Pelkäsin kovaa ääntä, äkkinäisiä liikkeitä. Lähdin tätien mukana niin suurella ilolla, että taisi siinä tulla pari kyyneltä silmään. Ihan kuin olisin tiennyt, kuinka onnekas olin. Onnekas, että minulla olisi nyt mahdollisuus parempaan elämään. Ei yksinäisyyttä, ei lyömistä, ei luudalla huiskimista. Ei tarpeettomuutta ulkona ketjun päässä.