Menneisyyteni on melko hämärän peitossa: Ihanat eläinsuojelijat löysivät minut kuljeskelemasta kadulta ja ottivat minut talteen Penkta Kojan tarhalle, jonne pääsin majailemaan muiden minun laisteni, kovemman onnen sankareiden luokse. Siitä, miten olen kadulle päätynyt, ei ole kellään mitään tarkkaa tietoa. Voi olla, että minut on hyljätty auton matkasta johonkin tien puoleen, josta olen sitten jatkanut omille teilleni. Voi myös olla, että olen itse päättänyt lähteä lipettiin joltakin maatalon pihamaalta, jossa on varmasti ollut minun lisäkseni yksi koira jos toinenkin.
Muistan, kuinka löytöhetkelläni ihoni ja turkkini oli todella huonossa kunnossa: Se oli kutiseva, kuiva ja kipeä. Inhosin sitä jatkuvaa epämukavuuden tunnetta! Onnekseni kiltit tarhan työntekijät alkoivat hoitamaan iho-ongelmaani pikimmiten ja kuten kuvista näkyy, on nykyinen ihoni ja turkkini jo todella hyvässä kunnossa.
Olen kerennyt viettää tarhalla jo joitakin kuukausia, joiden aikana olen tullut usealle tarhan työntekijälle melko tutuksi kaveriksi. He kuvailevat minua oikein iloiseksi, ihmisrakkaaksi ja tarkkaavaiseksi nuorukaiseksi, jonka olisi kuulemma korkea aika löytää ihka oma kotinsa.
Ihan tarkkaan en tiedä, mitä tarhan tädit tuolla ”omalla kodilla” tarkoittavat, mutta sen nyt mitä olen heidän puheistaan ymmärtänyt, niin se olisi kyllä jotakin aika toooodella siistiä.