Olen saanut oman kodin 10.2020 ♥
Viime heinäkuussa Pet Rescue Finlandin vapaaehtoisia tuli kotimaahani Liettuaan katsomaan, miten me maalaiskoirat eletään. Ne oli kuullut kaikenlaisia juttuja siitä, että täällä on paljon koiria jotka tarttis apua ja se oli ihan meidän onneksi. Meitä oli kolme tällaisella rähjäisellä pihalla, minä, äiti Bulkute ja veli Dingo. En osannut haaveilla muusta koiranelämästä kuin pimeä ulkorakennus ja ketju. Pelkäsin kaikkea ihan hurjasti.
Meidän pihan vieressä eräs oikein ihana naisihminen säilytti traktoreitaan. Nainen oli maanviljelijä ja oikein fiksu sellainen. Ensin hän luuli, että tila, jossa asuin oli autiotila mutta, kun hän kävi paikalla katsomassa traktoriaan useamman kerran, hän huomasi, että pihalla oli kovasti sairas mies, hänen äitinsä ja kolme koiraa ulkorakennuksissa. Lehmä pellolla ja lehmän vasikka ketjussa sidottuna ulkorakennuksen sisällä. Mies oli alkoholisti ja hän oli menettänyt puhekykynsä ja tasapainonsa sydänkohtauksessa. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä.
Pet Rescue Finlandin vapaaehtoisia itketti meidän pihalla. Sääli ihmisiä, sääli koiria, sääli lehmiä. Sääli elämän surkeutta ja sitä, että tällaista löytyy vain päivän ajomatkan päästä Suomesta.
Kun minut otettiin ulos ulkorakennuksesta, huusin ihan ääneen pelkoani. Yritin purra. Kakkasin pelastajani päälle ja kiljuin. Pet Rescue Finlandin porukka näki tällaisen pihan ja tällaisen koiran ensimmäistä kertaa elämässään ja vaistomaisesti he ajattelivat, että minusta ei ikinä voi tulla luottavaista, yhteiskuntakelpoista koiraa. Olen pilalla. Suuttumus ja raivo ja turhautuneisuus iskivät päälle.
Minut vietiin kotihoitoon sellaisella maatilalle ulkoaitaukseen. Kotihoitajani oli hiljaisen ja viisaan oloinen nainen. Hän kertoi, että ensimmäisen kuukauden koira saisi olla ihan rauhassa. Aitauksessa oli tilaa liikkua ja koirankoppi, mihin mennä suojaan. Nainen toisi minulle ruokaa ja vettä, mutta ei yrittäisi jutella tai silitellä. Silloin, kun koira tulee aitauksen ovelle ja näyttää uteliaalle, silloin alan ottaa kontaktia, sanoi viisas nainen. Pitää olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes koira itse hakee kontaktia.
Nyt ollaan syyskuussa ja kuka uskoisi, olen ihan eri koira.
Olen valmis etsimään omaa kotia. Mieti, mikä ihana koira minusta tulee, jos jo kahden kuukauden aikana olen muuttunut hysteerisen pelokkaasta koirasta rauhallisen luottavaksi. Miten tulenkaan muuttumaan vuoden, kahden ja loppuelämän aikana omassa perheessäni.
