Olen koko ikäni asunut sellaisen hullun mummon luona. Sellaisen, joka kerää ympärilleen roskia ja vanhoja tavaroita niin paljon, ettei kukaan mahdu asunnossa liikkumaan askeltakaan. Se on kuulemma sellainen ihmisten sairaus. Minulle se oli normaalia elämää. Kun minut sieltä pelastettiin, kaikki luuli, että minäkin olen hullu mummo.
Tarhan häkissä juoksen ja haukun enkä anna kenenkään koskea minuun. Tarhalla olen asunut jo vuoden verran. Luopuivat toivosta, että tällaiselle hullulle mummolle löytyisi koti. Veivät minut kuitenkin eläinlääkärille rokotettavaksi, tarkistukseen ja steriloitavaksi. Silloin ne ihmiset ihan hämmästyivät. Häkin ulkopuolella olen ihan kiltti koira. Katsoin silleen söpön ujosti silmiin ja heilutin häntää. Minussa ei ole yhtään vihaista karvaa! Niiden ihmisten sydän ihan suli ja ne lupasivat löytää minulle loppuelämäksi oman kodin. Sanoivat, että minunkin elämälläni on arvoa ja ansaitsen rakkautta ja huomiota loppuvuosikseni.
Lisää uutisia
Minä pikku mummeli asustelen täällä tarhalla vielä. Ei ole ihan helppoa tämä tarhaelämä, mutta pärjään kyllä kohtalaisesti. Vahdin omaa tarhaani ja en haluaisi, että kukaan tulee portistani sisään. Mutta kun pääsen pois tarhasta, olen heti ystävällinen ja utelias ja nuuskuttelen tuoksuja. Stressaan kovasti tarhalla oloa, eikä tämä minulle oikein sovi.
Olisin paljon mieluummin kotona oman perheeni kanssa ja elelisin rauhallista elämää. Kun saan tutustua ihmisiin omaan tahtiin, tulen heidän kanssa hyvin juttuun. Koirakaveritkin minulle kelpaa.
Pääsin kerran kissuhuoneeseen moikkamaan kissojakin. En ollut heistä kovinkaan kiinnostunut ja tarhalla tuumivat, että voisin varmaan hyvin asua kissojenkin kanssa.
Tiedän, että olen jo iäkäs mummeli, mutta olisi se oma koti silti minunkin haaveeni.