Noin kaksi vuotta sitten minut löydettiin kadulta ja tulin pienelle tarhalle, erään yksityisen naisen luokse. Olen ihana koira ja ei mikään ihme, että löysin kotimaastani kivan kodin. Uusi perheeni selvästi rakasti minua. He hoitivat rokotukseni ja loishäädöt mallikkaasti. Pääsin kävelylle ja minulla oli leluja. Kuulkaa, se ei ole ihan jokapäiväistä koiran elämää kotimaassani. Jokapäiväistä on se, että asuin kuitenkin ulkokoirana, pihan perällä minulle rakennetussa koiratarhassa.
Elämä ulkona, erillä perheestä ja ihmisistä joita rakastin, sai minut haukkumaan ja ulvomaan yksinollessani. Naapurit alkoivat valittaa ja kirjoittivat ihan virallisia valituksia minun äänekkyydestäni. Suomalaiselta kannalta ajateltuna yksinkertainen ratkaisu tähän olisi ollut ottaa minut sisäkoiraksi. Peti olohuoneeseen ja yksinoloharjoituksia. Rapsutuksia illan tullen, ei illan pimeyttä yksin koiratarhassa. Tämä ei kuitenkaan ollut ratkaisu minun kohdallani, vaan tulin takaisin pikkutarhalle ketjun päähän koirankoppiin. Perheeni kävi luonani, he toivat ruokaa ja selvästi välittivät siitä, mitä minulle tapahtuisi tulevaisuudessa. Mutta silti . . . surullista, hurjan surullista.
Pääsin yksityiseltä pikkutarhalta tälle isommalle tarhalle ja nyt asun sisätiloissa häkissä muiden koirien kanssa. Olen täällä siksi, että useammat ihmiset pääsisivät tutustumaan minuun ja löytäisin loppuelämän kodin.
Olen ihmisiä rakastava koira, joka ansaitsisi suomalaisen kodin. Tilan kodin sisällä, ehkä jopa sohvannurkan. Lenkkejä, leikkejä, rapsutuksia.
Mitä muuta minusta tiedetään? Yritän pyydystää lintuja, loikkaan ihmeellisen korkeita loikkia saadakseni jonkun linnun kiinni. Yrittäisinkö jahdata kissojakin? Voisi arvata, että kyllä. Hihnassa kävelen kuin ammattilainen, se ei ole minulle uusi ja ihmeellinen juttu. Muiden koirien ohituksetkin sujuvat hienosti. Olen luonnostani siisti koira ja pidätän koko pitkän päivän tarpeitani kunnes pääsen lenkille. Pikkutarhan omistajat sanoivat, että en pidä muista poikakoirista. Täällä en kyllä mitenkään erityisesti ärhentele muille koirille, olen aika rento. Minussa saattaa olla huskyverta, arvelevat tarhan tytöt. Kaiken liikkuvan jahtaaminen, ihmisrakkaus, lenkkeilyinto, ulvominen, rento asenne elämään. En pahemmin stressaa muuttunutta elämääni.
Ai niin, mikä sitten on Pieni Punainen Kissa? Se on leluni. Perheeni antoi sen mukanani, kun toivat tarhalle. En leiki muilla leluilla. Pidän Pientä Punaista Kissaa koko ajan vierelläni. Tarhalla ei ole ikinä nähty moista. Koirankouluttaja sanoi, että Pieni Punainen Kissa on minulle kuin pienelle lapselle lohtuna oleva rätti tai pehmonalle. Ehkä minut on erotettu emosta liian aikaisin, ehkä vain näin puran epävarmuuttani. Joka tapauksessa, muutan tarhalta uuteen kotiin vain yhdessä Pienen Punaisen Kissan kanssa. Älä huolehdi, Pieni Punainen Kissa on oikein hienosti käyttäytyvä ja rauhallinen pikku otus.
Lisää uutisia tarhalta
Täällä minä tarhalla vielä porskutan menemään.
Olemme harjoitelleet täällä temppuja ja käyneet lenkeillä ja vaikka mitä. Tarhalta sanovat, että minulle paras koti olisi aikuinen koirakokenut perhe. En sovi ekaksi koiraksi ja kokoni puolesta olen myös vahva ja niin siksi myös koirakoemusta isoista koirista on hyvä asia.
Minulla voi olla perheessä koirakaveri, mutta ei urosta. Viihdyn tyttöjen kanssa paremmin. Noh kukapa ei!