Kotimaassani Liettuassa on vielä kummallinen käsitys meistä isoista paimenkoirista. Olemme ulkokoiria. Asumme yksin pihan perällä ja heti, kun tulee tilaisuus, lähdemme karkuteille. Minut löydettiin aika väsyneenä ja nälkäisenä ja huonon näköisenä tien laidalta. Minua ei ollut vaikea ottaa kiinni, ihminen on minulle kaikki kaikessa. Ulkonäöstäni päätellen omistajani ei ole ollut kummoinenkaan koiranystävä, mutta minun luottamustani ihmiseen ei hevillä menetetä.
Pet Rescue Finlandin Liettuan vastaavalla on eräs liettualainen ystävä. Nuori kaupunkilainen, trendikäs koulutettu arkkitehti. Fiksut silmälasit, muodikkaat vaatteet, upeat hiukset. Ystävä julistaa olevansa suuren suuri eläinrakas ihminen. ”Vanhemmillani on upea Valkoinen sveitsinpaimenkoira.”, hän intoilee. Liettuan vastaava nyökkäilee. Valkoinen sveitsinpaimenkoira on tällä hetkellä Liettuassa muotikoira numero yksi. ”Niin uskollinen ja tottelevainen, kun istumme sisällä seurustelemassa, niin koira on koko ajan ikkunan alla ja tuijottaa meitä”. Liettuan vastaava pyörittää silmiään. ”Ulkona?” ”No niin, ei noin isoa koiraa oteta sisälle, tietenkään. Iso koira.”, trendikäs nuori ystävä nyökkäilee ystävällisesti, suuren suuri eläinrakas ihminen. Liettuan vastaavalle tulee paha mieli. Hän näkee mielessään taas yhden yksinäisen paimenkoiran, ihmisen parhaan ystävän, malttamattomana oven luona, katsomassa ikkunasta sisään, päivät ja yöt ulkona pihalla, sillä samalla pihalla, odottamassa, toivomassa ihmisen huomiota. Koiran, jonka pitäisi saada tekemistä, koulutusta ja päästä sisälle nukkumaan oman ihmisen jalkojen juureen. Hyvä perhe, uusi auto, iso talo, moitteettomasti leikattu nurmikko ja yksi yksinäinen, pitkästynyt koira. Surullista.
Toisten tyttökoirien kanssa vähän isottelen ja haastan riitaa, poikakoirat ovat kivoja.