Kun asun täällä tarhalla ulkona ja ihmisillä ei ole minulle niin paljon aikaa, niin heittelen pallojani ja keppejäni ilmaan ja tönin niitä. Elämäni on jatkuvaa riemua.
Minun elämäni on tähän asti ollut melko hyvä, verrattuna useisiin tarhakavereihini. Olen ollut vahtikoira teollisuusalueen pihalla, mutta kaverina minulla oli ihminen, sellainen mukava mies, jonka paras ystävä minä olin. Hän ihan oikeasti huolehti minusta tosi hyvin, rapsutteli, antoi ruokaa, piti seuraa. Me olimme parhaat kaverit ja työkaverit.
Kun paras kaverini jäi eläkkeelle, meille tuli tiukka paikka. Ihmiseni asui pienessä asunnossa pienellä eläkkeellä ja hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ottaa minua omaksi koirakseen. Useinhan me vahtikoirat jäädään vaan yksin vahtimaan teollisuusalueita, kun ihmiset lähtee, yritykset lopettaa toimintansa ja sulkeutuvat, mutta minun ihmiseni ei missään nimessä halunnut jättää minua yksin. Hän soitti eläinsuojelijat ja pyysi heitä etsimään minulle parhaimman mahdollisen loppuelämän kodin. Oli siinä paljon kyyneleitä, tunteita ja sain paljon nameja.
Tulin tarhalle marraskuussa 2020 ja täytyy myöntää, tarhan ihmisiä pelotti ottaa vastaan minunlaiseni vanha vahtikoira. He pelkäsivät, että olisin vihainen. Olivat ihan väärässä. Olen mitä iloisin, rennoin ja huolettomin koira.
Perhe, joka avaa kotinsa oven minulle ja antaa minulle oman kodin, ansaitsee jonkun kunniamerkin. Ison seniorikoiran adoptointi on erityisen upea asia. Älä lähde leikkiin kuitenkaan päät pilvissä. Jalat tukevasti maassa. Ulkona asuneella seniorikoiralla voi olla pitkä lista terveysongelmia ja erilaisia kolotuksia, jotka pitää hoitaa, jotta viimeiset vuodet olisivat kivuttomia ja huolettomia.