Jos haluat lukea tarinani, voit yhtä hyvin tehdä kupposen teetä ja istua sohvalle. Näin nuoreksi koiraksi olen tuottanut aika mahtavan määrän sydäntentykytystä ja murhetta näille ihmisille.
Tiedätkö, joskus harvoin Pet Rescue Finland ottaa Suomeen kotihoitoon jonkun pikkukoiran. Silloin, kun tarhalla on kovasti liikaa koiria niin on ihana vapauttaa häkki ja viedä joku koiranen Suomeen etsimään kotia. Kerran tällaisessa tilanteessa tarhan porukka ehdotti meikäpoikaa kotihoitokoiraksi. Olin ollut tarhalla jo riittävän kauan. Olin tarhalla tosi ihana ja kiltti koira.
Leikin liikuttavan hellästi tarhan eläinlääkärin 4-vuotiaan tytön kanssa. Superkiltti ja söpö koira kotihoitoon, eikös vain?
Vähänpä tuo Pet Rescue Finlandin porukka mitään ymmärsi. Niillä on itsellään uusille koiranomistajille infoa, että ”Koirien luonnekuvaukset perustuvat siihen, miten he käyttäytyvät tarhaolosuhteissa tai kotihoidossa. Koirien käyttäytyminen saattaa muuttua uudessa ympäristössä ja normaaleissa kotioloissa. Koirien olosuhteet tarhoilla ovat täysin erilaiset kuin normaali kotielämä, joten heillä saattaa ilmetä erilaisia käytösongelmia Suomeen tulon jälkeen.” Ei ne varmaan itse lue mitään omia tekstejään. Mikäs kiltti koira muka olin? Meinaan vaan,että aika pian kotihoidossa ilmeni, että minussa on kaksi puolta, Kiltti Zedis ja Tuhma Zedis. Tuhma Zedis tuli esille heti, kun joku juttu pelotti minua. Muutuin Kiltistä Zedistä Tuhmaksi Zediksi niin nopeasti, että kaikkien päät olivat pyörällä. Minua pelottavien asioiden lista oli pitkä. Polkupyörät, juoksevat ihmiset, kävelevät ihmiset, ihmiset, jotka ensin istuivat ja sitten yhtäkkiä liikkuivat, isot koirat, muiden koirien murahdus, autot, lastenvaunut. Hmm, oliko siinä kaikki? Ei varmaan. Loputon lista.
Moni koira pelkää asioita ja varsinkin juuri tarhalta kotiutunut rescuekoira. Moni koira puree. Minä poika pelkään, puren ja puren lujaa. Hampaat oikein kunnolla ihoon kiinni ja siitäs saatte pahat ihmiset, kun pelotatte minua. Minä jotenkin niin näytän tunteitani hampaillani hyvässä ja
pahassa. Kun haluan, että ihminen silittäisi minua, niin otan ihmisen kädestä kiinni hampailla ja vedän kättä luokseni, oikein kunnon pihtiotteella. Rakkaudessa ja vihassa, hampaat ovat tapani kommunikoida.
Tilanteet, joissa purin ihmisiä, olivat tietenkin aina ongelma siellä minun remmini päässä. Liian pitkä talutushihna, liian myöhäinen reagointi, minun päästäminen vapaaksi, minun viemiseni liian vaikeisiin tilanteisiin liian nopeasti. Kaikki nuo puremistapaukset olisi voinut välttää, jos hihnanpäässä oleva ihminen olisi ollut vähän varovaisempi. Mutta ha haa, en minä sitä yhtään helpoksikaan tehnyt ihmisille, kun olen sellainen Ferrari, kiihdyn Kiltistä Zedistä Tuhmaksi Zediksi nanosekunnissa.
Mitä tekevät rikolliset, kun maa alkaa polttaa jalkojen alla? Lähtevät pakoon. Minä lähdin Suomesta takaisin kotimaahani Liettuaan Pet Rescue Finlandin kotihoitopaikkaan. En tietenkään tarhalle, kukaan ei olisi niin kylmäsydäminen, että veisi minunlaiseni herkkiksen takaisin tarhalle. Mutta, puhutaan nyt vaikeistakin asioista. Pet Rescue Finlandin porukka mietti vakavissaan, että minut ehkä pitäisi lopettaa. Olen ihan nuori koira mutta, miten he ikinä löytäisivät minulle kotia, jossa voisin elää turvallisesti vahingoittamatta viattomia ohikulkijoita? Vahinkoja pääsisi tapahtumaan ja onko se oikein ihmisiä kohtaan? Voisiko näin reaktiivista koiraa ikinä kouluttaa yhteiskuntakelvolliseksi?
Näitä asioita miettiessä matkustin Suomesta Liettuaan ja uusi kotihoitajani puri hammasta. Ei hänkään halunnut minua. Kotihoitajani punoi mielessään hurjia juonia, joissa hän päästäisi minut vapaaksi jonnekin Latvian metsiin ja ajaisi nopeasti pois. Katsos, näin suosittu poika olin Pet Rescue Finlandin väelle parin kuukauden Suomi-olojen jälkeen. Sanoinhan, että olin heidän ongelmalapsensa.
Nyt kotihoidossa on kulunut puoli vuotta ja katsoppa, nyt ne jo tykkää minusta, nukun sängyssä kotihoitajan kainalossa ja saan nakkipaloja jääkaapilla. Mitä nämä tyypit aina hokevat adoptioperheille? Koira tarvitsee aikaa. Koira tarvitsee ainakin vuoden verran aikaa kotiutuakseen. Puolen vuoden aikana edistykseni on ollut ihan hurjaa täällä kotihoidossa. Älä luulekaan, eivät nämä laiskat ihmiset ole minua mitenkään erityisesti kouluttaneet. Olen vain saanut aikaa ja alkanut rentoutua. Aluksi, kun perheen pojat tulivat kovalla ryminällä portaat alakertaan, niin olin ihan vimmana heidän nilkoissaan kiinni. Paljon huutoa ja draamaa. Pojat sanoivat, että se on joko me tai Zedis jotka asutaan täällä talossa. Nyt vaikka elefantti voisi juosta nuo raput alas ja minä vain tuhisen sohvalla, vähät väliä. Aluksi hyökkäsin kaikkien ovesta tulevien kimppuun, nyt hyökkään myös, mutta pelkästä ilosta ja onnesta. En halua purra, haluan rapsutuksia. Kaikki ovesta tulevat ihmiset ovat ystäviäni.
Viime syksynä olin hoitajani kanssa koiratarhalla ja se oli vähän niin kuin koe minulle. Siellä oli tietenkin tarhan 30 koiraa ja osa päästettiin vapaaksi juoksemaan. Oli paljon ihmisiä, lapsia. Hoitaja oli vähän huolissaan noista lapsista ja minusta, mutta päätti ottaa riskin. Ne lapset
näytti aika reippaille ja tukeville, en minä niitä pahasti pääsisi vahingoittamaan. Olin sitten NIIN Kiltti Zedis. Kaksi pikkutyttöä ihastui minuun ja nosteli minua koko ajan syliin ja piti minua sylissä niin kuin vauvaa. Tytöille se oli hauskaa ja ne kikatteli, minä olin ihan jähmettynyt ja tuijotin lautasenkokoisilla silmillä hoitajaa, että lopettaisi tämän eläinrääkkäyksen. Hoitaja vain nauroi. Oli varmaan sen kosto minulle kaikesta siitä harmista, mitä olin hänelle aiheuttanut. Juoksin sydämeni kyllyydestä pellolla ja moikkasin kaikkia vieraita ihmisiä ihan rennosti. Tuhma Zedis ei tullut esille yhtään kertaa. Hurjan hieno päivä ja hurjan toiveikas tulevaisuuteni takia.
Olen yhäkin ongelmalapsi ja tarvitsisin enemmän koulutusta ja ongelmiini paneutumista. Siksi olen täällä etsimässä omaa kotia. Omaa perhettä. Vuosiksi ja vuosikymmeneksi eteenpäin, perhettä joka auttaa minua elämään pelkojeni kanssa ja ymmärtää minua. Kouluttaa minua. Olen ihan nuori, hurjan fiksu poika ja tosi nopea liikkeissäni. Hyppään kevyesti ja korkealle. Minun kanssani voisi vaikka harrastaa agilityä. Olisin siihen täydellinen.
Loppujen lopuksi, minusta on ollut niin paljon iloa tälle hoitoperheelle. Haluan olla koko ajan ihmisen vieressä. Jos ihmisen käsi on toimeton, laitan pikkupääni käden alle ja kerjään silityksiä. Jos minua ei huomata, voin vaikka istua ihmisen olkapäälle ja tunkea pikkunaamani ihmisen
kaulalle. Saan hassuja riemukohtauksia ja juoksen sohvien päällä, suorastaan lennän ympäri taloa. Olen oppinut leikkimään leluilla ja leikkimään muiden koirien kanssa. Leikkimiseni on
kömpelöä ja hassua, murisen hurjasti ja hyppelen peppu pystyssä. Minun pikku apinanaamassani on ainakin 100 erilaista hassua ilmettä. Jos auton ovi on auki, niin hyppään heti sinne ja ihan vapisen onnesta. En suostu tulemaan ulos autosta ennen kuin pääsen ajelulle. Se on niin söpöä. En halua mennä ikinä ulos kylmään iltalenkille, joten menen sohvan alle piiloon ja lymyilen sieltä. Niin söpöä. Olen ensimmäinen sängyllä nukkumassa ja painan pääni hoitajan kaulan päälle ja huokaan onnellisena. Haluan niin olla turvassa, haluan olla rakastettu.
Täällä hoitopaikassa on aina vähintään kuusi koiraa paikalla ja tulen kaikkien kanssa hienosti toimeen. Paitsi Ronaldon. Älkää sanoko Ronaldon nimeä ääneen. Ronaldo on tyhmä. Irvistän aina Ronaldolle, kun se tulee lähelle. Ei minusta sen isompiin riitoihin ole. Pelkään isoja koiria ihan
kauheasti, mutta täällähän on niitäkin, vaikka kuinka protestoisin. Täällä oli sellainen pelottava huskytyttö, joka yritti leikkiä kanssani. Juoksin karkuun ihan itkien pelosta. Se vain ärsytti sitä huskya ja se husky alkoi tahallaan kiusata minua. Voitiin kaikki chillailla ihan rauhassa ja sitten se husky loikkasi minua kohti ihan vain sanoakseni että BÖÖ ja nähdäkseen, miten minä kiljun ja juoksen. Typerys.
Sanomattakin selvää, että olen lenkeillä ihan kauhea remmirähjä. Olen valmis tappamaan ja pilkkomaan palasiksi jokaisen vastaantulevan koiran. Ja ihmisen. Kaupunkioloissa olen kuin villipeto, hyökin, murisen, pyörin, stressaan. Haluan iskeä hampaani jokaiseen ohikulkijaan.
Minä ja jyrsijät. Ennen kuin tulin taloon, niin täällä asui marsu. Ei asu enää. Ei siitä sitten enempää.
Minä ja kissat. It’s complicated.
Kai minussa on hurjasti jotain terrieriä.
Sanomattakin selvää, että minun ikioma perheeni saisi olla sellainen, jossa on koirakokemusta. Rauhallinen maalaisympäristö, sillä kaupunki on minulle ihan liian stressaava paikka. Koirakaveri on hyvä, jyrsijät ja kissat eivät ole turvassa kanssani. Huumorintajua, rakkautta ja kärsivällisyyttä. Halua harrastaa ja kouluttaa koiraa.
Hoitajani tietää, että siellä jossain on sellainen perhe, joka rakastaisi minua yhtä paljon kuin hoitokotini. Usein ne vaikeimmat lapset ovat ne rakkaimmat lapset.