Minun tarinassani on jotain uutta ja jotain vanhaa. Vanha juttu on se, että minut löydettiin autiotalon pihalta. Omistajani oli lähtenyt, emme tiedä tarkkaan, mitä oli tapahtunut. Tavallisesti sairaala tai ulkomaat. Kukaan sukulainen eikä naapuri minua halunnut. Uutta on se, että tulin tarhalle hienon rokotustodistuksen kanssa. Yleensä meitä ulkokoiria ei rokoteta. Minua on pidetty hyvin, paremmin kuin tavallista hylätyksi joutunutta koiraa. Tulin tarhalle tammikuussa 2020.
Kun näen hoitajat tarhalla, niin aloitan kaikenlaisen vinkumisen ja tungen itseni ihan häkin eteen. Kun meidät päästetään ulkoilemaan pihalle, niin kiipeän ikkunalaudalle ja kurkistelen sisälle toimistoon ja vingun. Tiedän, että hoitajani istuvat siellä tietokoneen ääressä. En viihdy pihalla toisten koirien kanssa, vaan yritän aina päästä toimistoon. Ei se tarkoita sitä, ettenkö tykkäisi muista koirista. Asun yhdessä tyttökoiran ja poikakoiran kanssa ja tullaan hyvin juttuun. Mutta ihminen on parempi.
Rakastan leikkimistä ja palloja ja vinkuleluja. Tykkään lapsista. Nyt karanteeniaikana täällä toimistossa on ollut paljon työntekijöiden pikkuihmisiä, koska tarhat ja koulut on kiinni. Näin olen touhuillut siellä toimistossa lasten kanssa ja kaikki on mennyt hyvin. Olen vain iso koira ja pitää vähän varoa, etten tönäise pikkuihmistä kumoon, kun tavoittelen lelujani.
Olen lähes täydellinen koira. Ainoa paheeni on se, että tykkään hyökkiä autojen päälle, kun ne ajavat ohi. Täällä tarhalla käy vapaaehtoisia, jotka ulkoiluttavat meitä koiria. Saavat varoa, kun autot ajaa ohi. Odotan ihan viime tippaan, kun auto on lähellä ja hyökkään. Ilonsa on kaikilla.
Olen vähän niin kuin sankarikoira. Luovutin verta tarhakamulle.