Meidän maatila oli ihan keskellä ei mitään, peltoja ja hiekkatie perille. Arvaa hämmästyttiinkö, kun yhtäkkiä tuli ihmisiä ja toi meidät tarhalle? Kuulemma elämä tästä vain paranisi, en tiedä uskotaanko.
Miten paljon meitä yksinäisiä koiria on Liettuan maaseudulla. Jokaista ei edes ehditä auttaa. Kerran Pet Rescue Finlandin täti oli neljältä aamulla liikenteessä kun oli koirakuljetus ja piti ajaa monta koiraa pois tarhalta Suomeen uusiin perheisiin. Yleensä hän ajaa kotoaan Vilnasta 2 tuntia ekalle tarhalle Kaunasin lähellä. Se tarha on paikalla nimeltä Linksmakalnis, eli iloinen kukkula. Tosi sopiva nimi koiratarhalle. Joskus mukana lähtee kotihoitokoiria, jotka ovat valmiita lähtemään hoitopaikasta kohti ikiomaa perhettä. Silloin tunnelma on erityisen iloisen haikea. Täti tykkää ajaa sellaista pienempää tietä, joka mutkittelee kauniiden peltojen ja tammipuiden keskellä. Se on kuulemma kauniimpi tie kuin moottoritie. Kaunasin tarhalta lastataan koirat ja sitten matka jatkuu taas 2 tuntia Panevezykseen, jossa on minun tarha ja sieltä kyytiin tulee meitä maalaispoikia ja tyttöjä, kunnes matka jatkuu ihan suoraan Tallinnaan asti. No, välillä pysähdytään jutteleen ja pissatauolle.
Joka tapauksessa, kerran siinä Iloiselta kukkulalta lähtiessä oli vielä kovin pimeätä ja täti mietti miten kiva kun kohta tulisi huoltoasema, josta saisi kahvia. Juuri silloin tien varrella, vasemmalla, puiden alla puoliksi piilossa, oli kaksi pientä koiraa. Kuski hieraisi silmiään ja ajatteli näkevänsä näkyjä. Jarrutus, vaarallisesti pakki päälle onneksi tyhjällä tiellä, mutta pikkukoirat olivat ehtineet jo kadota näkyvistä. Kyydissä oli koiria, toinen mokoma odottamassa, 10 tunnin ajomatka edessä ja uudet perheet odottamassa koiriaan. Ei ollut mikään hyvä hetki lähteä pimeään metsään etsimään niitä pikkukoiria.
Se kuva ei kuitenkaan ikinä lähde tädin mielestä. Kaksi pientä koiraa, istumassa vierekkäin, tien laidalla, puiden alla. Juuri sellaisia koiria kuin minä. Voi vain kuvitella, että heidänkin talonsa on pellon perällä oleva maalaistalo, heidänkin omistajansa joutunut sairaalaan ja pikkukoirat ihmettelevät, mitä nyt sitten tekisi.
Liettualaisten eläinsuojelijoiden mielessä on paljon paikkoja, joihin pitäisi ehtiä. Sen talon viisi koiraa, jotka odottavat tarhalle pääsyä. Se yksi yksin jätetty koira siellä toisessa kylässä, josta naapurit ilmoittivat. Se puhelinsoitto, kun pihaan oli eksynyt kaksi pikkukoiraa, jotka pitäisi käydä pelastamassa. Normaalisti tarhalle on aina noin 30 koiran jono odottamassa. Odottamassa mitä? Sitä, että joku tarhan koira pääsee omaan kotiin, ehkä Suomeen asti, ja se paikka vapautuu seuraavalle yksin jätetylle koiralle. Eli harkitsepa tarhakoiran adoptointia, se kannattaa aina.
Minua onni lykästi ja pääsin omaan kotiin, mutta kaikki ei sitten mennytkään ihan niin ruusuisesti. Minua alkoikin jännittämään uudessa perheessä todella kovasti.
No eihän se toisaalta ole ihmekään, kun ensinnäkin olin aijemmin elänyt pihalla ja nyt pikitin asua sisällä. Aijemmin ihmiset olivat ohikulkevia olioita, jotka välillä heittivät ruokaa ja nyt ne olivatkin vieressä kokoajan. Aijemmin minun piti puolustaa vain ruokaani muilta ja nyt sitten piti uutta äitiä pulustaa hänen mieheltään (vaikka ei kuulemma olisi tarvinnut, se kuului kalustukseen), noh puolustin kumminkin.
Pieni elämäni oli ihan sekaisin ja täynnä ihan kaikkea uutta, niin stressini pääsi valloilleen ja pukautui hyökkimisenä ja näykkimisenä. Lopulta hermostuin jo ihan kaikesta. Aikaa oli kulunut vasta niin pieni hetki, niin perheen kanssa päätettiin että adoptio perutaan ja menen kotihoitoon ja katsotaan mitä tuleman pitää.
Olen ollut nyt kotihoidossa hetken ja täällä menee ihan mukavasti. Stressitaso on laskenut, vaikka moni asia jännittää vielä kovasti, kuten ovista meno, toisten koirien riehuminen, hihnan laitto yms. Kiinnyn todella helposti ihmiseen ja otan hänet ns. omakseni ja minun kohdalla onkin alkuun hyvin tärkeää, että saan rauhassa tutustua perheen elämään ja kaikkiin ihmisiin. Olen myös helposti mustasukkainen.
Minun on hyvä saada alkuun olla ihan rauhassa, jotta huomaan että kaikki on ihan mukavia ja pääsen tutustumaan kotiin omaan tahtiin. Välillä vingun kovasti ja haluaisin vain mennä ulos, mutta kun ihmiset eivät lähde mukaan stressiini ja rauhassa oleilevat, niin rentoudun itsekin.
Jos perheestä osa on ollut päivällä pois kotoa ja tulee takaisin, pidän häntä muukalaisena joka tunkeutuu kotiimme. Minulle tarvitsee opastaa ettei sisälle tulevat ihmiset ole uhka.
Tarvitsen opastusta asioiden opetteluun, paljon aikaa ja hiljalleen tutustumista uusiin asioihin. Minulle ei sovi kiire ja hektinen elämä.
Adoptioprosessini lähtee kokonaan alusta ja kulukorvaukseni ei mene kodinvaihtajana, vaan normaalina kodinetsijänä.
Terkkuja kotihoidosta
Viikko vierehtävyt täällä kotihoidossa ja tänään oli ensimmäinen päivä, kun aloin jo hieman innostua ja sain ihan hepulikohtauksen ja juoksin innoissani pitkin asuntoa ja kieriskelin onnellisena sängyssä.
Vaikka yöt nukunkin perheen miehen vieressä, niin olen silti enemmän kiintynyt perheen naiseen, koska hän on enemmän kotona.
Pakko myöntää että hassua on kuitenkin, vaikka pidän molemmista niin, jos mies on lähtenyt ja tulee takaisin ulko-ovesta, haukun hänet ovalla kuin hän olisi muukalainen, joka yrittää tunkeutua tänne. Kierrokseni on tällöin vaikea saada alas. Jos menemme ovelle yhdessä iloisesti ja toinen hoitajani innoissaan sanoo, että kuka tulee, niin silloin otan ovesta tulijan hyvillä mielin vastaan.
Tämä kertoo hyvin vielä epävarmuudestani.
Minulle parhain koti olisi yksi ihminen tai pariskunta. Täydellistä olisi, jos joku olisi lähes aina kotona, koska ikävöin perään, mutta tiedän ettei se ole aina mahdollista. Ikävöidessäni saatan vähän itkeä ja harrastan kiipeilyä, kuten kissa. Haluan nimittäin nähdä, minne ne ihmisen katosivat.
Yksinoloa on hyvä harjoitella, jotta jossain vaiheessa pystyisin jäämään rauhassa kotiin odottamaan. Samoin ihmisen tuloa kotiini olisi tärkeää harjoitella, juurikin näin iloisesti ja innokkaasti. Minussa on paljon potentiaalia ja rakastan omaa ihmistäni ja olisin vieressä vaikka koko ajan.
Koirakaveri on myös ihan ok, mutta en kaipaa heitä. Tykkään enemmän omasta ihmisestäni.
Kuka haluaisi matkata kanssani läpi haasteiden ja ihanuuksien? Opetella uutta ja nauttia yhteisistä lenkeistä, koska ulkoilu on ihanaa.
Kuka on valmis ottamaan minut vastaan sellaisena kuin olen ja opastamaan minua elämässä positiiviseen suuntaan?