Pikku nenä vain näkyi minusta ja ystävistäni, kun meitä koiria tultiin hakemaan täältä kodistamme, joka muistutti enemmän kaatopaikkaa kuin kotia. Meitä oli 16 koiraa. Omistajamme oli yksinäinen nainen, jonka elämä ei ollut oikein kunnossa, ei pitkään aikaan.
Meidät haettiin pois oikein kaikkien sääntöjen mukaan. Naapurit huolestuivat, ihan kaikesta, roskista, hajusta, metelistä, koirista. Valitukset kulkivat ministeriöstä toiseen ja vihdoin viranomaiset kutsuivat eläinsuojelijat mukaan ja ottivat 12 koiraa huostaan, kaikki samalle tarhalle. Monta suuta ruokittavaksi yhdellä kertaa, monta eläinlääkärikeikkaa.
Omistajamme ei halunnut antaa meitä pois. Kummallista, itsekästä rakkautta, mieleltään sairas omistajamme, joka itse tarvitsi niin paljon apua.
Minulle sopivassa kodissa olisi toinen koira auttamassa minua sopeutumaan kotielämään. Perhe, jolla on kokemusta ujoista koirista, pelastetuista koirista. Ymmärrystä siitä, että pelkään kaikkea. Aikaa, rakkautta. Mahdollisuutta ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen. Minusta ei varmaan ikinä tule kaikkien kaveri ja korttelin prinssiä. Olen ujo, mutta en aggressiivinen. Odotan, katson, tarkkailen tätä uutta maailmaa. Minusta ei tarvitse tulla mitään muuta, kuin mitä jo olen. Minua tulee rakastaa sellaisena kuin olen.