Eksyin erään talon pihalle aivan täynnä punkkeja. Sairastuin tarhalla ikävään punkkien välittämään tautiin babesioosiin, joka saattaa hoitamattomana tappaa koiran. Olen nuori ja vahva koira ja paranin hyvin.
Siinä vaiheessa omistajanikin ilmestyivät minua etsimään. Tarhan porukat olivat kuitenkin jo mielessään päättäneet, että vaikka omistajani löytyisivätkin, niin minua ei annettaisi takaisin. Kun on nähnyt satoja tarhalle päätyviä koiria, niin osaa jo sanoa koiran kunnosta ja ulkonäöstä, millaiset ne omistajat oikein ovat. Takkuinen turkki, laihuus, pitkät kynnet – ei kiitos, takaisin kotiin ei ole menemistä.
Ei ne minun omistajat yhtään tykänneet tarhan porukoiden päätöksestä. Heidän mielestään koiran tuli elää vapaana ja asua pihalla. Koira saa mennä ja tulla kylille niin kuin haluaa. Sellaisessa koiranpitämisessä ei heidän mielestään ollut mitään vikaa. Lailliselta kannalta he eivät kuitenkaan pystyneet edes todistamaan, että olin heidän koiransa. Minulla ei ollut mikrosirua, joten omapahan oli vikansa, jos olisivat olleet rakastavaisia omistajia, niin olisivat tunnistemerkinneet minut tai edes kantaisivat puhelimessa jotain yhteisiä poseerauskuvia kanssani.
Minä ansaitsen rakastavaisen kodin ja adoptioperheeni tulee olemaan todella onnekas saadessaan kaltaiseni kultakimpaleen.