Kuulun kategoriaan pieni, nuori ja ah, niin suloinen. Koko nuoren elämäni olen joutunut kantamaan kaulassani metalliketjua, kunnes (onnekseni) omistajani kuoli. Sen jälkeen pääsimme veljeni kanssa aloittelemaan uutta elämää tänne tarhalle, jossa olen saanut olla ketjusta vapaana.
Hoitajani mielestä olen todella mukava, optimistinen ja elämää kaikin puolin rakastava tyttönen. Kun pääsen kävelylle, juoksen hippulat vinkuen. Olenhan nuori ja iloinen, täynnä energiaa. Hoitajani nauraa, että juoksen kuin Forest Gump, rakkaudesta lajiin. Päämäärällä ei niin väliä, kunhan vain saan juosta. Mutta juostessanikin kuulen kyllä jos minua kutsutaan. Tulen aina silloin takaisin kutsujani luokse.
Veljeni löysi jo oman kodin itselleen. Hän saa nukkua pehmeässä pedissä ja nauttia elämästä kodin lämmössä. Mutta jostain syystä kukaan ei ole huomannut minua. Unelmoin saavani rakastavan kodin aivan kuten veljeni, joten siksi haluan esittäytyä suomalaisille. Löytäisinkö minä Suomesta itselleni uuden loppuelämän kotini?
Odotan malttamattomana, että joku siellä voisi rakastaa minua ja lähettäisi adoptiohakemuksen.