Ehkä mennyttä ovat jo sellaiset ajat, että aamulla tarhan oven edestä löytyi laatikollinen pentuja. Metsässäkin niitä pentuja vilisteli ennen paljon enemmän kuin nykyään. Nykyään ihmiset soittavat tarhalle ja ilmoittavat vahinkopennuista. Ihmiset antavat äitikoiran steriloitavaksi ilman mutinoita. Pet Rescue Finlandin sterilointiprojektien aikana ei enää tarvitse puhua ihmisille steriloinnin hyödyistä, ihmiset tietävät sen jo. Koiranomistajat eivät enää halua tuhota vahinkopentuja, kuten vanhemmat tekivät aikoinaan, pennut pussiin kiven kanssa ja järveen. Ei enää. Ihmiset ovat kiitollisia siitä, että eläinsuojelijat tulevat ja auttavat steriloimaan äitikoirat. Silti meitä vahinkopentuja riittää joka tarhalle. Vielä muutama vuosi työtä, muutama vuosi sterilointiprojekteja, valistusta. Liettuan tilanne ei ole epätoivoinen, vaan muutos on mahdollinen.
Toinen hyvä juttu on se, että meille pikkupennuille riittää paljon ottajia paikkallisista perheistä. Monelle adoptioperheelle on helpompaa ja turvallisempaa ottaa pentu, sen voi kuulemma kasvattaa pienestä lähtien oman talon tavoille. Aikuisella koiralla on jo kaikenlaisia pelkoja ja voi tulla käytösongelmia. Tarhat yrittävät parhaansa mukaan valistaa adoptioperheitä. Kertoa heille, että pentu ei ole valmis, ei ole lelu, vaan elävä perheenjäsen, jolle pitää riittää aikaa ja rakkautta vähintään kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Pentuja ei anneta kenellekään ensimmäisen käynnin aikana. Perheen pitää tulla pari kertaa, ulkoiluttaa koiria, osoittaa vastuuntuntonsa. Silti tarhan ihmiset tietävät ottavansa riskin. Satoja pentuja ei voida jättää tarhalle kasvamaan ja odottamaan. Pennut pitää saada omiin koteihin ja toivoa parasta.
Nyt sinä luet tätä juttua ja ihmettelet, miksi me puhutaan pennuista, kun minä olen jo nuori koiraherra, vuoden ja risat. Katsos, olin aikoinaan sellainen parikuukautinen pikkusintti, tarhalle joutunut vahinkopentu, kunnes yksi ihana perhe adoptoi minut. Perhe, joka vannoi rakkauttaan ja sitoutumistaan ja ihastui minuun. Kunnes elämä heitteli ja he joutuivat muuttamaan pois Liettuasta ulkomaille ja minä jouduin tarhalle. Tulin tarhalle sellaisessa kunnossa, että huh. Pitkät kynnet, ei madotuksia, rokotuksia. Ei mitään hoitoa. Hetken mielijohteesta otettu pikkupentu, jolle ei sitten ollutkaan aikaa eikä paikkaa elämässä.
Kotimaassani meidän tarhakoirien tilanne muuttuu juuri näin, tuskallisesti. Toisaalta pennut löytävät kodit tosi nopeasti, toisaalta on iso vaara siitä, että me tullaan takaisin tarhalle tai annetaan kiertoon tai isoäidin luokse pihalle ketjuun. Vaikka kotimaiset adoptiot on lisääntyneet, niin eläinten hyvinvoinnin kannalta ei olla voiton puolella.
Kaikkein hauskinta on se, että monet paikalliset perheet jättävät koiransa tarhalle, koska he muuttavat ulkomaille. Sitten heidän hylätyt koiransa pakkaavat omat matkalaukkunsa ja muuttavat kanssa ulkomaille. Suomeen, Ruotsiin, Hollantiin, Saksaan. Voi kun ihmiset ymmärtäisivät, että nykymaailmassa koiran kanssa voi matkustaa ja muuttaa maasta toiseen. Tarvitaan vain sitoutumista, motivaatiota ja ymmärrystä siitä, että tarhalta otettu pikkupentu on perheenjäsen, ei esine.