17.2.2022

Omistajamme kuoli ja me kolme koiraa; minä, Rudis ja Juta jäimme yksinämme olemaan talomme pihamaalle. Alkuun naapurit pitivät meistä huolta tuomalla meille muutaman kerran viikossa ruokaa, mutta syksyllä kelien kylmetessä olomme alkoivat käydä liian tukaliksi, ja silloin meidät onneksi haettiin asumaan tänne tarhalle.

Liettuan maaseudulla ajaessa silmät harvoin pysyvät tiukasti tiellä. Katse kääntyy vasemmalle ja oikealle, koska vaatimattomien puutalojen täydellisesti hoidetuilla pihoilla on yleensä aina koira, koirankoppi ja kopissa kiinni oleva muutaman metrin metalliketju. Ihmeellistä se kontrasti. Nurmikot on täydellisesti leikattu, pihojen kukkaloisto hämmentää ja kasvimaalla ei ole yhtään rikkaruohoa kaikenmaailman vihannesten joukossa. On tomaattia, kurkkua, perunaa, tilliä, kurpitsaa, salaattia, porkkanaa, sipulia ja herneitä. Liettualaiset maaseudun ihmiset ovat ahkeria. Miksi sitten koira on se, joka kärsii? Koiran koko elämä on rajoitettu kahden metrin ketjuun, eikä se voi tehdä mitään muuta kuin haukkua päivät pitkät yksinäisyyttään.


Vauhti hidastuu etenkin tyhjältä näyttävien talojen kohdalla. Niin usein autioituvan maaseudun uhri on se koira, ne koirat. Koirat jätetään pihalle, mitä muutakaan heidän kanssaan voi tehdä? Eläinsuojelijoiden tehtävä on löytää yksin pihoilla asuvat koirat. Nykyisin usein onneksi naapurit tietävät minne soittaa. Joskus myös tällaiset pihat löytyvät juttelemalla paikallisten kanssa. Eläintensuojelijan pitää tehdä paljon jalkatyötä. Pysähtyä pihoilla, jutella ihmisten kanssa, tuntea jokainen paikkakunnan mökki ja seurata juoruja. Kuka kuolee, kuka lähtee ulkomaille, mikä perhe on ongelmissa väkivallan tai alkoholin vuoksi.

Minä olen vaatimaton maaseudun poika. Olen kiltti ja rauhallinen, mutta vielä melko ujo ihmisiä kohtaan, vaikka te kaksijalkaiset kiinnostattekin minua ihan mahdottoman paljon. Hoitajani epäilevät, että entinen omistajani on todennäköisesti pahoinpidellyt minua, sillä kuljen usein pää hassusti sivuun taipuneena. Minut viedään kuulemma onneksi jollekin spesialistille, joka katsoo päätäni ja tutkii, onko kaikki kunnossa.


Olen vielä aika hämilläni uuden elämän alusta ja ihmisten antamasta huomiosta. Kaikesta uudesta ja jännittävästä huolimatta olen ensimmäistä kertaa toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Uskon, että jossain täällä maan päällä on juuri se minun perheeni, joka ovat valmis näyttämään, kuinka hyvä paikka maailma voikaan olla.