Olen saanut oman kodin 07.2019 ♥
Minut löydettiin tien varrelta auto-onnettomuuden jälkeen. Kumpikin takajalkani oli murtunut. Tarhan tytöt kiikuttivat minut eläinlääkärille ja minusta tuli taas niin kuin vuoden kallein koira. Röntgenkuvat, leikkaus, pitkä parantuminen. Tietenkin sairastuin parvovirukseenkin. Tyttöjen mielestä minun ihana, positiivinen ja iloinen mieleni piti minut elossa. Haluan elää! Selvisin parvosta ja kuin ihme, aloin juosta ja hyppiä ja iloita liikkumisesta, vaikka kukaan ei uskonut, että takajalkani saataisiin kuntoon.
Ihmeiden ihme, myös minun omistajani löytyi! Hän oli nuori tyttö, joka oli pitänyt minua ulkona ketjussa (kas kummaa, miten muutenkaan). Olin karannut ja joutunut auton alle.
Koko sen ajan, kun tarhan tytöt paransivat minua, niin omistajani ei käynyt minua katsomassa. Ei kertaakaan. Hän soitti kerran ja kysyi, että kai sentään ihmiset on lahjoittanut rahoja minun eläinlääkärin laskuihin. Voitteko kuvitella! Luulisi, että omistajani hän tietäisi olevansa vastuussa minun laskuistani. Ei, ei ei. Hän halusi, että tarhan ihmiset pitäisivät minusta huolta ja keräisivät rahat minun hoitoihin.
Kun olin jo superkunnossa, niin omistajani soitti ja sanoi, että haluaa minut takaisin. Luuletko, että tarhan tytöt suostuivat siihen? Ei todellakaan. Sitten omistajani laittoi jonkun kaverinsa soittamaan ja kysymään minua. Tässä vaiheessa tarhan tytöt oli tosi varovaisia, koska kaikkia tällaisia jekkuja on käytetty ennenkin. Eivät ole eilisen teeren poikia nämä tytöt.
Minua ei nyt vähään aikaan uskalleta antaa mihinkään kotiin. Ei niin kauan kuin entinen omistajani väijyy oven takana. Tarhan tytöt niin haluaisivat minulle hyvän kodin, olisin sen arvoinen. Siksi koettelen onneani Pet Rescue Finlandin sivuilla. Voisiko minunlaiseni kiltti ja aktiivinen koira olla perheenjäsen, eikä haukkuva ovikello yksin pihan perällä?
