Minusta ei ole paljon kuvia näille sivuille, koska meidän tarhan omistaja pudotti puhelimensa syvään lumeen ja kaikki kuvat meni pilalle. Sellaista se on meidän koirien kanssa touhuaminen.
Tulin tarhalle joulukuussa 2020 ja olen lähinnä tarkkaillut tätä maailman menoa. Pelkään vähän, mutta olen utelias. Välillä häntä heiluu vimmatusti, välillä tulee pikku pelkohaukuntaa.
Tänä talvena eläinsuojelijat ovat olleet kiireisiä täällä maaseudulla Latvian ja Liettuan rajoilla. Yhtäkkiä puhelin ei lakkaa soimasta ja vahinkopentuja löytyy joka tilalta. Lunta on paljon ja pakkastakin ehti olla parin viikon ajan. Maaseutu oireilee ja sairastaa, ihmisillä on alkoholiongelmia, köyhyyttä, yksinäisyyttä. Koirat kärsivät mukana.
Minä ja kaverini löydettiin autioituneelta tilalta. Omistajat sairaalaan, omistajien lapset ovat muuttaneet ulkomaille parempien työpaikkojan perässä. Koirat jätetään yksin pihalle, naapuri käy ruokkimassa. Onneksi yhä useampi maaseudun asukas osaa soittaa eläinsuojelijoille. Matkat ovat pitkiä, kun koiria käydään pelastamassa autiotaloista ja huonoista perheistä. Useita satoja kilometrejä ihan yhden päivän aikana. Ajamista tiloille, joissa ei ole osoitetta, ei ole kunnon tietä perille. Päivät ovat lyhyitä, luonnonvaloa ei riitä tarpeeksi.
Etsin uutta kotia ja kun pääsen pois tarhalta, minun paikkani vapautuu seuraavalle apua tarvitsevalle. Kaikkein ikävintä eläinsuojelijoiden työssä on se, että kaikkia ei voi auttaa. He tietävät tarkkaan, missä on seuraava koira, joka odottaa tarhapaikan vapautumista. Joka päivä tämä koira istuu yksin pakkasessa autiotalon pihalla ja odottaa. Joka päivä tämä koira on eläinsuojelijoiden mielessä, he ovat nähneet koiran, mutta eivät ole voineet ottaa koiraa tarhalle, koska häkit ja aitaukset ovat täynnä. Pitää odottaa paikan vapautumista. Siksi yhäkin, aina, rescuekoiran adoptointi on hyvä teko.