Etusivu / Adoptio / Kotiutuneet / Eira nyk. Mattu

12.3.2022

Olen pentueen siroin ja pikkuisin koiruus.

Tämä ihminen, joka kirjoittelee näitä meidän hylättyjen koirien tarinoita, on nyt pulassa. Miten voisi jotenkin uudella tavalla sanoa maailman tavallisimman asian meistä maaseudun koirista. OLEMME TARPEETTOMIA OMISTAJILLEMME. Ei me enää tarvita näitä koiria, hakekaa pois. Joo, kaikki voi ottaa. Ottakaa nämä pennut ja tämä äitikoirakin. Täällä kulman takana on vielä pari tarpeetonta koiraa, viekää samalla pois. Jos joku näistä olisi poika ja osaisi haukkua, niin voitaisiin pitää. Mutta kun ei hauku. Ei näitä tyttökoiria ainakaan tarvita. Iso riesa, kun koko ajan tulee näitä pentuja. Voisiko tämän koiran sitten vaihtaa johonkin vihaisempaan? Onko teillä tarhalla isoja, vihaisia poikakoiria? Ai ei vai? Aika paljon tämäkin syö, voisitteko viedä pois. Kun nyt täällä olette, niin tuolla naapurillakin on pari tarpeetonta koiraa, voisitte hakea pois samalla. Ai, tarhalla ei ole tilaa. Millainen järjestö te sitten oikein olette, kun ette auta koiria vaikka pyydetään?

Yhden ihmisen roska on toisen aarre, niin totta tämäkin sanonta. Kun meidän äiti ja me neljä pientä pippuria tultiin tarhalle ja laitettiin meidän söpöt nassut sosiaaliseen mediaan, niin johan alkoi tapahtua. Äitikoira löysi kodin heti samalla kuin minun kaksi sisarusta. Äitikoira asuu nyt KAUPUNGISSA ja häntä rakastetaan ihan kauheasti. On kuulemma fiksu ja hassu ja koko perheen aurinkoinen. Sisaruksista tuli ihan kiistaa, kuka ehtii ensin heidät hakemaan ja kuka on paras mahdollinen perhe heille.

Minä? Jotenkin jämähdin. Näin käyn välillä. Uusia pentuja tulee ja menee ja me vanhat sit jäädään tarhalle. Alan olla hyvässä iässä esittäytyä suomalaisille, voisin olla valmis matkaan heinä-elokuussa.