Yksi yleisimmistä syistä miksi meitä koiria tuodaan tarhalle on se, että kun juostaan kaduilla niin jäädään auton alle. Näin kävi minullekin.
Me ollaan tosi kalliita tarhoille. Kuvittele nyt, tytöt tulevat hakemaan koiran suoraan onnettomuuspaikalta ja vievät pikapikaa eläinlääkärille, ei väliä mikä päivä ja vuorokaudenaika. Ei ollenkaan väliä, onko tarhan tilillä rahaa vai ei, meidät pitää hoitaa. Usein se tarkoittaa leikkausta ja useita käyntejä erikoiseläinlääkäreillä. Missä ovat omistajat, joiden vastuulla se kaikki olisi? Hyvä kysymys.
Minulle kävi hurja onni, koska yhtään luuta ei ollut murtunut. Kävin paikallisella eläinlääkärillä röntgenissä ja sitten vielä seuraavana päivänä erikoiseläinlääkärillä, sellaisella professorilla, jonka luokse kaikki maan koirat odottaa jonossa, jos niillä on ongelmia jaloissa tai selässä tai hermostossa.
Kävelen vähän hassusti. Mitään syytä tähän ei ole löytynyt muuta kuin, että trauma onnettomuudesta. Minulle tekisi hyvää päästä uimaan ja hierojalle ja hoitoihin – hups – sellaisia ei oikein vielä ole tarjolla Liettuassa. Koirahierojia ei ole ollenkaan, yksi uima-allas on 100 km meidän tarhalta ja muista terapiamuodoista voi vain haaveilla.
Siksi katselenkin uutta kotia Suomesta. Ehkä jollakin olisi pikkukoiraheikkous ja halua ja aikaa ja rahaa hoidella minua. Minua voi tutkia lisää täällä kotimaassa ja röntgenit on tehty, joten ihan alusta asti minua ei tarvisi lähteä parantamaan.
Lisää uutisia
Niin se vain elämä vie eteenpäin ja hyviä asioita tapahtuu.
Pääsin nimittäin Suomeen kotihoitoon ja täähän on ihan huikeeta hommaa.
Meistä tuli hoitajani kanssa kavereita ihan välittömästi ja – no okei, herkkukinkkujen saanti oli toki ehkä yksi iso syy asiaan, mutta en valita yhtään. Nyt kuljenkin hänen perässä mielelläni, jos vaikka herkkuja saisi. Sain uuden kutsumanimenkin Bella, kun tuo minun alkuperäinen nimi on hieman hankalampi käyttää.
Hoitajani sanoo, että olen rohkea pikku kaveri ja koirapuistossakin, mihin olen päässyt pikkuhiljaa tutustumaan, ajan kaikki isot koirat pois häirköimästä, kun ne on välillä vähän pelottavia, jos vaikka tallovat päälle.
Alkuun koirapuistossa oli kovin outoa, kun en ollut sellaista ihmeellistä isoa aidattua paikkaa koskaan nähnytkään, mutta sehän on tosi kivaa, kun pääsee vaihtamaan kuulumisia kavereiden kanssa. Juokseminen vapaana puistossa on myös ihan parasta ja olenkin oikea pikakiitäjä, vaikka takajalkani välillä pettääkin alta ja kupsahdan nurin, mutta ei se tahtia haittaa.
Kävelynikin on sellaista hassun näköistä köpsöttelyä onnettomuuden jäljiltä.
Minulle uinti ja hieronta voisi auttaa mun pikku jalkoja hyvinkin ja me aateltiin hoitajani kanssa mennä ensi kuussa kokeilemaan uintia.