Olen saanut oman kodin 05.2020 ♥
Tulin tarhalle helmikuussa 2020. Minä olen varsinainen katukoira, kulkukoira, sillä minut saatiin kiinni Via Baltica -motarin varrella olevalta huoltoasemalta Liettuan ja Latvian rajalla. Siitä tulee nimeni, huoltoasema on nimeltään EMSI. Kuinka monta koirakuljetusta onkaan ajanut tuon huoltoaseman ohi? Minun maaseudultani Birzain kaupungin läheltä Suomeen on tullut yli 200 koiraa. Suomeen lähtevät koirat kerätään Panevezyksen kaupungin luota olevalta tarhalta ja Birzain alueen kotihoitopaikoista, yleensä kerralla noin 5 – 7 onnekasta koiraa, jotka eivät vielä hämmennyksestään ymmärrä, että heidän elämänsä muuttuu täysin.Täällä Liettuan maaseudulla koiralla ei ole mitään arvoa. Meitä sidotaan navetan seinän ketjulla ja ruokitaan leivällä. Jos olemme vahvoja ja vihaisia, saamme jäädä. Jos olemme pieniä ja sieviä, olemme arvottomia. Nykyisin sentään ihmiset osaavat tuoda meitä tarhalle, jos meistä tulee tarpeettomia. Vanha tapa oli ajaa kauas pois, tappaa, viedä metsään. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän.
Vahinkopentuja syntyy ja ihmisiä muuttaa ulkomaille tai kaupunkeihin työpaikkojen perässä. Vanhat omistajat joutuvat ajan myötä sairaalaan ja heidän koiransa jäävät kodittomiksi. Talo on autio, pihalla on koirat ja kissat.
Tällä alueellani Pet Rescue Finland on tehnyt yhteistyötä jo neljä vuotta. Maksanut koirien sterilointeja, eläinlääkärinkuluja, ostanut koira-aitauksia ja autohäkkejä paikallisille eläinsuojelijoille. Etsinyt koirille koteja Suomesta ja näin vapauttanut tarhapaikkoja seuraaville avuntarvitsijoille.
Tällä EMSI-huoltoasemalla on pysähdytty monta kertaa, kun koirankuljetus on palannyt takaisin Suomesta. Kuskien ajatukset ovat olleet vielä ihan täynnä hyviä mielikuvia ja onnellisia hetkiä. Kun minunlainen pieni, ujo koira annetaan onnesta hymyilevän uuden omistajan syliin. Kun yhden ihmisen roskasta on tullut toisen ihmisen aarre. Takaisin tullessa kello on usein noin kahdeksan illalla. EMSI-huoltoasema on auki, pyöreän pöydän ääressä istuu paikallista nuorisoa, kylillä ei ole muutakaan paikkaa missä kokoontua. Yksi kahvi, jotta kuski jaksaisi vielä parisataa kilometriä takaisin pääkaupunkiin Vilnaan. Hymyilyttää. Miten paljon ihmiset jaksavat tehdä minunlaisteni pikkukoirien hyväksi? Kaiken vaivannäön arvoista, miettii kuski, venyttelee jalkojaan, hörppää kahvia ja jatkaa matkaa.
Olisiko minunkin vuoroni päästä ajomatkalle Suomea kohti? Pelkään tulla syliin, mutta sylissä painaudun ihmistä vasten niin lujaa kuin voin. Haluan rakkautta. Olen nuori koira ja kutsun muita koiria leikkiin kanssani. Minua on opetettu kulkemaan remmissä, mutta pysähdyn usein ja kerjään syliin. Ehkä seuraava sylini olisi Suomessa?
