Olen ollut tarhalla marraskuusta 2020, sitä ennen olin kotihoidossa, koska minulla oli pennut ja sain kasvattaa pentuni luovutusikään kodin rauhassa. On aina sydäntäsärkevää, kun kotihoidossa ollut koira tuodaan tarhalle ja joutuu odottelemaan siellä omaa kotia vaikka kuinka kauan. Tarhan ihmiset tietävät, että polku omaan kotiin on joskus pitkä ja kivinen.
Tarhalla on verkosto ihania ihmisiä, jotka ottavat koiria kotihoitoon. Ihan pelastavia enkeleitä. Tarhalla isoin riesa on parvovirus, joka tarttuu hetkessä uuteen tulokkaaseen. Varsinkin paljon pentuja kuolee parvovirukseen. Siksi kotihoitopaikat ovat kullanarvoisia, he pitävät koiria karanteeniajan turvassa kotioloissa. Harva kotihoitopaikka voi kuitenkaan pitää koiria pitkän aikaa. Sovitaan yleensä kahdesta viikosta rokotusten jälkeen, kuukaudesta-parista äitikoiran suhteen, sitten ihan miten vain sen mukaan, miten ihmiset omaan aikatauluun sopii pitää löydettyä koiraa.
Yksi tarhan työntekijöiden hommista on ajella koiria väliaikaisiin hoitopaikkoihin. Ajomatkaa kertyy taas parisataa kilometriä, koska hoitopaikka on usein pääkaupungissa Vilnassa tai jonkun ihmisen kesämökillä. Tarha hoitaa eläinlääkärinkulut ja ostaa ruuat kotihoitajalle.
Kun minun vaellusretkistäni saatiin tietoa, kesti pari viikkoa, ennen kuin minut saatiin kiinni. Loppujen lopuksi linnoittauduin autotalliin ja synnytin pennut, silloin minun oli vaikeampi juosta karkuun.
Olen yhä ujo uusien ihmisten kanssa ja perheelläni pitäisi olla ymmärrystä ujon ja pelokkaan koiran sielunmaisemasta. Olen kuitenkin tarhalla tottunut jo hihnalenkkeihin, säännöllisiin ruoka-aikoihin ja rapsutuksiin. Tykkään hoitajistani.
Mieti, miten paljon työtä, aikaa ja vaivaa yhden pikkukoiran pelastaminen vaatii. Siksi eläintensuojelijoille kaikkein paras palkka on nähdä entinen hylätty koira, tarhakoira, onnellisena omassa kodissaan.
Kotimaassani en oikein osu adoptioperheiden tutkaan. Olen liian ujo, liian vaatimaton. En nuori, en superkaunis koira. Tiedämme, että Suomessa minua odottaa juuri se oikea perhe.