Hei, meidän mummo kuoli. Tässä me nyt istutaan yksin ketjussa. Ties kuin kauan ollaan istuttu, kun yksi mukava täti löysi meidät. Nyt meille tuodaan ruokaa edes. Siis minulle ja minun pikkukamulle.
Ollaan me aika yksinäisiä. Ympärillä on vain tyhjiä pikku maatiloja. Maaseutu tyhjenee, ne sanoo. Nuoret on lähteneet maailmalle. Minun kuuluisi nyt leikkiä oman perheeni kanssa eikä istua ulkona yksin ketjussa. Autathan minua!
Lisää uutisia
Minä tulin Suomeen aivan ihanaan perheeseen lokakuussa 2017.
Asun yhdessä omistajieni ja 6 koirakaverin kanssa. Rakastan perhettäni suuresti ja he minua, mutta päädyimme siihen, että minun olisi parempi asua kuitenkin toisessa perheessä, jossa ei olisi ihan näin montaa ystävää.
Minä olen oppinut tässä lyhyessä ajassa jo huimasti juttuja.
Osaan kävellä hihnassa kauniisti vetämättä ja rakastankin lenkkeilya ihan HIRMUISEN paljon. Ruoka maistuu minulle hienosti ja osaan parkkeerata itseni keittiöön, kun äitimme alkaa valmistella aterioitamme. Sisäsiisteyskin on hienolla mallilla ja saan aina isot kehut, kun teen pisut ja kakit ulos. Rakastan kehuja ja katsonkin äitiä aina, että teinkö nyt hienosti ja kun näen hymyn hänen kasvoillaan ja saan kehuja on se parasta maailmassa.
Olen todella miellyttämishaluinen ja oppivainen neitokainen. Luonnetta minulta löytyy kyllä ja testailenkin taitojani hieman liikaa kanssatovereihini. Minulle on sanottu monesti, että niin ei saa tehdä ja yritän sen kyllä aina muistaa, mutta muistini taitaa olla norsun luokkaa.
Lenkkeily on mahtavaa puuhaa ja voisinkin olla ulkona vaikka ihan koko ajan. Haaste on vain se, että varsinkin alkuun stressasin ohi kiitäviä autoja ja vastaan tulevia ihmisiä ja koiria todella paljon. Haukuin heille ihan hurjasti, että menkää pois!
Äiti on auttanut minua paljon asian kanssa ja kertonut, ettei niissä ole mitään pahaa ja ne eivät tee minulle mitään. Äiti aloitti sellaisen namitusprojektinkin, mikä oli mielestäni huippu homma.
Nyt osaan mennä jo autojen ohi hienosti, kun keskityn nameihin ja vastaan tulevat ihmisetkin ja koirat ovat jo ihan ok juttu. Kuitenkin, jos toinen koira alkaa haukkua, puolustan äitiäni kyllä ihan heti. Siitä saat olla varma.
Omalla pihalla tutkin maailmaa mielelläni ja toki komennan kaikki lähelle yrittävät tiehensä. Eikös kaikkien koirien kuulu tehdä niin?
Kerroinkin, että minulla asuu perheessä 6 koirakaveria. Välillä meillä menee hyvin ja vanhimman, 10-vuotiaan, kanssa meillä on välillä kunnon riehumisleikit pystyssä, mutta minulla on kova halu olla lauman pomo. Toiset sanoo, että olen murkkuiässä, kun yritän pomotella, mutta en minä mikään murkku ole, vaan iso tyttö. Haastan välillä riitaa (mutta vain sisällä, en ulkona) ja otamme yhteen kavereiden kanssa ja silloin äiti on surullinen. Riidan jälkeen käyn pyytämässä kyllä muilta anteeksi ja lipaisen heidän suupieliään anteeksipyynnöksi.
Äitini sanoo, että minulle voisi olla paras koti ainoana koirana, kun rakastan ihmisiä yli kaiken ja haluan miellyttää. Tai sitten toinen tasapainoinen isokokoinen ehkä poikakaveri. Itse, kun olen iso koira pienessä koossa. Sanovat, että voisin olla kuin laumis minikoossa.
Myönnän kyllä, että kuulostaisi oikein mukavalta, jos ei tarvitsisi jakaa äitiä ja isiä niin monen kanssa, kun haluan heidän itselleni kokonaan. Kissojakin olen ehtinyt tavata, mutta en niitä juurikaan noteerannut.
Äiti on opettanut minulle jo tassujen putsausta, harjausta, suihkussa käymistä ja että sisällä ei saa haukkua.
Tassujen putsaus, suihkussa käyminen ja harjaus olivat alkuun pelottavaa. En siitä mitenkään kovasti vieläkään nauti ja aina, jos joku koskee takapäätäni jännityn. Silittäessä ja harjatessa luotan jo takapääni koskemiseen enemmän, mutta siinä on kuulemma vielä opettelemista.
Turkkini on kuin lampaan talja, karvaa ei ainakaan vielä irtoa oikeastaan yhtään ja se hylkii hyvin likaa ja vettä. Kuulin, kun äiti ja eläinlääkäri puhuivat, että se johtuu todennäköisesti siitä, että minulla ei ole ollut ennen Suomeen kotiintuloa juurikaan ihmiskontaktia ja takapää on meillä koirille aika henkilökohtainen asia.
Minulle paras koti voisi olla perhe, joka pitää ulkoilusta ja jossa olisi vain yksi iso tasapainoinen koira (ehkä mieluiten uros) tai olisin ainoana koirana. Omakotitalo olisi ihanne ja ei ihan keskusta-alueella. Perheeni tulisi ymmärtää, että en voi vielä osata kaikkea ja heillä pitää olla halua opettaa minua positiivisella tavalla. En ole mikään pehmo paimenkoira, vaan halua olla kuten laumanvartija, jotka pitävät huolen perheestään ja omistautuvat heille täysin ja saavat suuren sydämensä vain heitä varten.
Äitini sanat:
Flipa, Flipsukka, Flipastiina, Flippis, Fliparella on pieni suuri koira täynnä hyvää tahtoa ja elämäniloa. Varmasti oman arvonsa tunteva, ei nöyristelijä ja kun sitä oikeudenmukaisesti kohtelee, se palkitsee ihmisensä rakkaudellaan. Kun rauhassa sen kanssa toimii, se ei hätäänny. Tuo ulkona ”reuhtominen” on uusien pelottavien asioiden kohtaamista ja mitä muuta se osaisi tehdä kuin yrittää hätistää ne pois. Flipa on hyvä tyttö ja ei todellakaan ongelmakoira.
Lisää uutisia
Elämäniloa kahdeksan kiloa! No, sehän olen minä, kotia etsivä Flipa-tyttö.
Tulin tänne Suomeen lokakuun puolivälissä ja olen siitä asti ahkerasti harjoitellut kotikoirana olon tärkeitä taitoja. Paljon minulla olikin opittavaa, sillä olin elänyt siihen astisen pienen elämäni vain maaseudulla ketjun päässä ulkokoirana ja sitten muutaman kuukauden koiratarhalla. Mutta koska olen luonteeltani oppivainen ja mielyttämishaluinen, moni kotikoirajuttu sujuu jo oikein mukavasti.
Ulkoilusta pidän kovasti ja olen saanut kehuja siitä, että kävelen hihassa reippaasti, mutta vetämättä. Vieläkään en kauheasti tykkää autoista, mutta niidenkin kohtaamista harjoittelemme nakkipalkalla ja koko ajan menee paremmin (perheemme äiti kutsuu harjoitteluamme positiiviseksi vahvistamiseksi). Ohi nopeasti suhahtavista polkupyöristä en vieläkään kyllä tykkää, mutta muuten lenkkeily sujuu hyvin. Isot vauhdikkaat koirat minua hieman kyllä pelottavat, jos tulevat ihan vierelle ja voin haukkua takaisin, mutta rauhallinen nuuskuttelukohtaaminen sujuu kaikkien koirakavereiden kanssa.
Olemme harjoitelleet ahkerasti tassujen putsausta ja sekin sujuu jo aika kivasti (varsinkin tuolla nakkipalkalla). Olen onneksi syntymälahjana saanut oman ”lammasturkin”, johon ei lumi tartu ja kurakin lähtee yleensä pyyhkäisemällä. Karvaa minusta ei ainakaan vielä ole irronnut ollenkaan, vaikka äitimme minua harjaileekin.
Sanotaan, että koskaan ei ole liian myöhäistä elää onnellista lapsuutta. Nautinkin kovasti lelujen kuljettamisesta ja niiden kanssa touhuamisesta. Mielellään veisin varsinkin pehmeitä leluja ulos ja tallettaisin ne sopivaan piilopaikkaan, vaikkapa kukkapenkkiin. Jos huomaan, että äiti näki piilopaikan, nappaankin leluni mukaan ja etsin uuden, paremman piilon.
Tässä perheessämme asuu kuusi muutakin koiraa ja kaikki eivät ihastuneet tulostani. Minulla olikin koirien sanaharkkaa muutaman lauman jäsenen kanssa, mutta hiljalleen aloimme tottua toisiimme. Kaksi koirista ei minusta kuitenkaan oikein tykkää, mutta nyt pärjäämme ihan ok, kun itse lopetin riitelyn ja sen sijaan nuolemalla niiden korvia ja suunpieliä osoitan ymmärtäväni, että ne ovat aikuisia ja minä vasta koirakakara.
On minulla tässä laumassa leikkikavereitakin ja joskus innostumme ihan hurjaan painiin, sellaiseen ystäväleikkiin. Ihmiset ovat kuitenkin minusta vielä kivampia kuin koirakaverit ja voisin varmasti olla onnellinen ihan ainoanakin koirana. Tai jos minulla olisi koirakaveri, olisi hyvä, jos se olisi sellainen hieman rauhallisempi ja ehkä hiukan minua isompikin koira, ehkäpä uroskoira.
Jos kaverini on kovin iso, voin häntä alkuun hieman pelätä, mutta jos hän on ymmärtäväinen ja lempeä eikä provosoidu, totun varmasti isoonkin ystävään hyvin.
Rakastan rapsuttelua ja nojatuoliinkin kiipeän mielelläni ihmisen syliin. Iltaisin hyppään sängylle muiden joukkoon, mutta yöt nukun mieluiten sängyn alla. Sieltä sitten taas aamulla piipahdan tervehtimään ihmisiäni.
Meidän nykyisessä laumassamme on pari aikamoista haukkujaa, mutta itse en juurikaan sisällä hauku, vaan juoksen mukana katsomassa, mitä tapahtuu ja tuliko joku niin kuin väittivät. Ulkona pihassa sen sijaan mielelläni tarkkailen ympäristöä ja innostun helposti haukkumaan, kun jotain kadulla tapahtuu. Sanovat kuulemma, että ei haukku haavaa tee, mutta varmaan sellainen rauhallisempi ympäristö olisi minulle paras.
Jos mietitte, millainen tämä Flipa-tyttö oikeastaan on, niin kuvailisin itseäni näin: olen oppivainen ja miellyttämishaluinen, herkkusuu ja ruoka-aika saa minut tanssimaan onnesta, ruokaani en kuitenkaan puolusta. Luonteeni on lempeä, mutta sisäsiisteydestä en tullessani oikein tiennyt mitään, sillä sitähän ei ketjun päässä eläessään päässyt harjoittelemaan. Nyt kuitenkin se sujuu aika hyvin, mutta joskus, kun innostun, voi vahinko silti vielä tulla. Olen aamu-uninen ja nukun yleensä siihen asti kunnes äitimme kertoo, että aamu on tullut ja on aika lähteä pisulenkille. Tullessani olin hyvin varautunut, jos joku halusi koskea komeaan puuhkahäntääni tai tassuihini, samoin eläinlääkärin pöydällä minua pelotti aivan hirveästi ja halusin tilanteesta epätoivoisesti pois. Näissäkin asioissa olen jo kehittynyt, mutta toivoisin sinulta uusi ihmiseni, että jaksaisit kanssani kärsivällisesti ja ymmärtäen jatkaa tätä harjoittelua. Olen sellainen oman arvoni tunteva rauhallinen nuori neito, en mikään nöyristelijä, mutta kun kohtelet minua oikeudenmukaisesti, palkitsen ihmiseni koko koirankokoisella rakkaudellani ja luottamuksellani.
Vielä yksi juttu: ihmiset ovat tosiaan minusta ihan parasta, mutta hieman täytyy minun toki ensin tutustua. Seuraavalla kerralla sitten jo tunnetaankin ja voidaan vaikka suukotellakin, jos tahdot. Lapsista tykkään, ainakin sellaista, jotka ymmärtävät meitä koiria ja kissatkin ovat ihan ok juttu.
Jos etsit juuri minunlaistani pientä, mutta kompaktia koiraa kumppaniksi elämäsi taipaleelle, tässähän minä olen: pieni suuri koira Flippastiina, Flipaliinukka!