Kaulani ympärillä oli vaatteenriepu pantana ja ympärilläni viisi vahinkopentua. Tällainen tyttökoira kuin minä on aika pian riesa, kun noita pentuja alkaa syntyä. Sterilointi? Täällä maaseudulla on vielä pihoja, joissa steriloinnista ei ole tietoakaan. Ei tietoa, ei rahaa, ei autoa.
Kun eläinsuojelijat kysyivät, mikä on nimeni, perhe vain kohautti olkapäitään. Ei nimeä. Sitä on vaikea käsittää. Näin ihanalla koiralla kuin mitä, pitäisi olla kaikella rakkaudella valittu nimi ja vielä monta lempinimeä siihen päälle.
Perhe halusi pitää yhden poikapennun pihavahtina. Onneksi kaikki muut pääsivät tarhalle ja sieltä aukeaa mahdollisuus uuteen elämään. Onneksi perhe halusi antaa koirat pois, koska monella pihalla koirat voivat huonosti ja perhe ei silti halua antaa koiria pois. Silloin ei oikein voi tehdä mitään. Kukaan viranomainen ei ota koiraa pois perheestä ”vain” siksi, että koiralla ei ole ruokaa, vettä eikä kattoa pään päällä. Normi koiranelämää. Sehän on vain koira.
Lapsistani yksi on jo löytänyt oman kodin kotimaassaan, toisesta ollaan kiinnostuneita. Lapseni ovat kolme kuukautisia iloisia pikkupippureita ja minunkin on aika alkaa etsiskellä omaa kotia.
Sovin vaikka millaiseen perheeseen. Jonkun toisen roska olisi toisen aarre.