Heinäkuussa 2018 minut heitettiin ohi ajavasta autosta tien varteen. Lähdin siitä hölköttelemään kylille, mitäs sitä muutakaan tehdä. Onneksi hyvät ihmiset jäljittivät minut ja saivat kiinni. Ei se ollut vaikeata, minähän RAKASTAN ihmisiä, enkä halua olla yksin kaduilla.
Ongelma oli se, että Vilnan kaikki tarhat oli ihan täynnä ja niin minä päädyin ihan toiseen kaupunkiin ja minua varten ostettiin oma häkki, että mahtuisin tarhalle. Olen ollut ihan terve ja kaikkien madotusten ja rokotusten jälkeen nyt olisi korkea aika löytää oma koti.
Pelkään vähän äkkinäisiä liikkeitä, silloin menen salamannopeasti maahan ja leikin näkymätöntä. Minua on varmaan lyöty. Kaikesta huolimatta rakastan ihmisiä, yritän kerjätä leikkimistä silleen koiramaisesti, otan hellästi kädestä kiinni hampailla, hyppään ihmisen rinnuksia vastaan. Tytöt sanoivat, että noin ei oikeasti saisi tehdä, vaikka olisi kuinka täynnä rakkautta.
Olen kuulemma niin hyvä poika, että minun pitäisi löytää koti Suomesta. Kotimaassani useimmat perheet haluavat ottaa minut tarhalta ja sitoa pihan perälle ketjuun, koska olen iso ja musta ja siten varmaan hyvä vahtikoira. Tytöt sanovat, että sellaisiin koteihin minua ei anneta. Elämäni tarhallakin olisi parempaa kuin ikuiseen yksinäisyyteen tuomittuna.