Tarinaan mahtuu niin paljon turhautunutta purkausta ja toisaalta pelkkää iloa. Se pelkkä ilohan olen minä.
Olen ollut pari viikkoa kotihoidossa ja olen varsinainen ilopilleri, aurinkotyttö. Rakastan kaikkea 200 %:n voimalla. Rakastan leikkimistä, hyörimistä, juoksemista, kissoja, koiria, ihmisiä, ruokaa, syliä, haleja. Kun pääsin ekaa kertaa ihmisen viereen sohvalle katsomaan televisiota, niin ihan tärisin onnesta. Laitoin kuonoani ihmisen käden alle kerjätäkseni silityksiä ja painauduin kylkeen ihan täysillä. Kun huomasin pääseväni vapaaksi pihalle, niin juoksin ympäri ihan hurjia kierroksia ja spurtteja. En meinannut lopettaa juoksemista ollenkaan. Kun pääsin lähelle muita koiria, niin riemullani ei ollut rajoja. Kutsuin heitä kaikkia leikkimään ja peuhaamaan. Rakastan elämää. Rakastan oikeata koiranelämää.
Turkkini oli ruskea liasta ja niin takussa, että suurin osa korvakarvoistani ja häntäkarvoista piti leikata pois. Minulle tuli niin hyvä olo, että en tiennyt miten päin kiehnätä itseäni pehmeätä mattoa vasten. Olen syönyt valtavia määriä hyvää ruokaa ja erilaisia matolääkkeitä. Kalaöljyä ja kuivamuonaa. Kaikki maistuu niin hyvälle. Turkkini on valkoinen ja pehmeä. Oloni kohenee ja paranee koko ajan. Olen terve, nuori koira.
Surullinen juttu on sitten se, millainen oli aikaisempi elämäni. Aloitetaan alusta. Kylässäni järjestettiin sterilointiprojekti maalaiskoirille, sellaisille kuin minä. Pihallani asui yksi pieni ruskea poikakoira, yksi tumma tyttökoira pentuineen ja minä. Omistajamme oli kyläseuran puheenjohtaja ja viisas ja kunnioitettu mies. Hän ymmärsi hyvin, mikä etu on koirien steriloinnilla ja oli auttanut näitä eläinsuojeluyhdistyksiä saamaan sterilointiprojektia varten tarvittavat tilat. Hän kertoi eläinsuojelijoille olevansa suuri eläinten ystävä ja kuinka hän oli pelastanut monta koiraa.
Eläinsuojelijat tulivat hänen kotiinsa kylään ihan innoissaan, kunnes tilanteen tragikoominen luonne tuli oikein esille. Kylän arvostetuin mies, iso eläintenystävä. Hänen pihansa, jossa koirat olivat ketjuissa kiinni ulkorakennuksissa, mutaisina, matoisina, kirppuisina. Vanha kaulapanta hiertänyt ihon rikki. Vahinkopennut juoksemassa. Pennut, joita kukaan ihminen ei ollut koskenut. Me koirat, jotka emme ikinä päässeet vapaaksi muutaman metrin ketjusta. Mutainen makuualusta. 24/7 ketjun päässä haukkumista. Ei koirakontakteja (paitsi kun naapurin poikakoira pääsee ketjusta irti ja tulee asioille), ei ihmiskontakteja. Ei ikinä elämää talon sisällä. Ei tietenkään, koiran kuuluu asua ulkona. Ei karvoja, mutaa ja kirppuja ihmisen tiloihin.
Tämä on koiranelämää Liettuan maaseudulla. Ihan laillista, suurimman osan mielestä mahtavan hyvä elämä meille. Paremmasta emme voi haaveilla.
Eläinsuojelijat pyysivät pennut itselleen ja sitten he katsoivat minua. ”Tarvitsetteko ihan oikeasti kaikkia näitä koiria? Voisimmeko etsiä tällekin uuden kodin?” Ensin omistajamme sanoi ei. Hänhän oli pelastanut minut. Olin ennen juossut kodittomana maaseudulla. Nyt minulla oli koti. Ketju, koirankoppi, luita. Minut oli pelastettu ja elin hyvää elämää.
Päivän päätteeksi omistajani sanoi vihdoin, ”Ottakaa tuo koira vain jos haluatte, mutta viekää se heti, että emme tule katumapäälle. Niin hieno koira.” Eläinsuojelijat pakkasivat minut autoon sillä silmänräpäyksellä. Taas yksi koira matkalla parempaan elämään. Oikeaan koiranelämään.
Minulla on satoja ystäviä, jotka jäivät sinne maaseudulle ketjun päähän ja joiden omistajat kuvittelevat olevansa hyviä koiranomistajia. Onneksi eläinsuojelijat puhuvat puolestamme. Valistavat ihmisiä. Steriloivat koiria. Pelastavat meitä. Yksi koira kerrallaan.