Kuulumisia tarhalta 19.9.2026
Minun selkäni on tällä hetkellä hyvin sairas. Tutkimuksissa löytyi paljon kulumia, luupiikkejä ja välilevyjen rappeumaa.
Rehellisesti sanottuna olen rajatapaus sille, olenko enää adoptiokelpoinen. Haluaisin kuitenkin elää ja olla lähellä ihmistä. Edes hetken! Kukaan ei tiedä kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä, mutta näytän todennäköisistä kivuista huolimatta silti siltä, että nautin rauhallisesta elämästä. Etsin rauhallista ihmistä, joka ymmärtää, että tulevaisuuteni on epävarma ja että vointini voi ajan myötä heikentyä. Tarvitsen kipulääkitystä, eläinlääkärin seurantaa ja yhä enemmän apua arjessani.
Minulle ei enää etsitä aktiivista harrastus- tai pitkien lenkkien kotia vaan enemmin saattohoitotyylistä kotia, eli ihmistä, joka haluaa antaa minulle hyvän ja turvallisen loppuelämän, vaikka yhteinen aika jäisi lyhyeksikin.
Tärkeintä olisi, että saisin elää niin kauan kuin elämä tuntuu minusta hyvältä ja että silloin, kun kipu tai sairaus alkaa viedä elämänilon, ihminen rinnallani osaisi päästää minut lempeästi pois.
En kaipaa enää suuria seikkailuja. Kaipaan omaa ihmistä, pehmeää petiä, rauhallisia päiviä ja tunnetta siitä, että olen jollekin tärkeä. ♥
17.5.2026
Kevättalvella 2024 Šiaulių letenėlė -koiratarhan väki yritti jäljittää Kužiai-nimisessä Pohjois-Liettualaisessa pienessä kaupungissa irrallaan olevaa koiraa eli minua. Pian ilmeni, että minut oltiin huomattu useassa kaupungissa, mutta sitten aina mystisesti katosin kuin kaupunkizorro konsanaan.
Seikkailin Kuršėnaissa, sitten takaisin Kužiaissa, sitten Šiauliaissa… Lähes vuoden ajan juoksentelin ympäriinsä enkä antanut kenenkään tulla lähelleni, kunnes eräänä päivänä en enää jaksanut. Olin lopen uupunut! Niin voi tapahtua myös supermiehelle! Joku ystävällinen paikallinen huomasi, että olin ottanut jonkun suojaisaksi katsomani paikan omakseni. Hän syötti ja juotti minua ja tarjosipa jopa pienen koirankopin. Oli kuitenkin onneni, että hän toimitti minut koiratarhalle, sillä täältä käsin voin kertoa selviytymistarinaani suuremmalle yleisölle. Ehkä myös sinä pidät tarinaani satua suurempana?
Supersankarin tavoin minulla on arpia, mutta myös matkassani on ollut onnea.
Mitä ilmeisimmin joku heitti minut autosta ulos Kužiaissa. Ilmeisesti entiset omistajani luulivat, etten löytäisi enää tietäni kotikonnuilleni Šiaulių Letenėlėen omin avuin. He erehtyivät, minulla on veteraanikapteeniin verrattavat suunnistustaidot. Kaikesta huolimatta en ole menettänyt uskoa elämään.
Ensimmäisinä päivinä tarhalla en halunnut mitään. Aluksi vain söin, nukuin ja tarkkailin kaikkea hiljaa kohottamalla toista kulmaani. Pikkuhiljaa asiat kuitenkin alkoivat muuttua, kun ystävälliset ihmiset veivät minut eläinlääkäriin ja hoitivat haavoja jaloissani. Olen yksi tarhan onnekkaimmista, sillä minä pääsin sisälle asumaan. Vasta silloin tajusin ehkä ensimmäistä kertaa, että voin luottaa ihmisiin. Nyt olen kuulema täysin erilainen koira!
Luonteeltani olen ystävällinen ja tulen hyvin toimeen muiden koirien kanssa. Osaan antaa tassua ja istua, mutta katuviisaana miehenä en tee mitään ilmaiseksi. Kaikesta kovasta kokemastani huolimatta olen pehmeä luonne. Eniten rakastan ihmisten läheisyyttä ja olen todellinen mamman tai papan poika! Hankkiudun ihmisen lähelle, sillä läheisyys saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja onnelliseksi. Tarhalla kun jään yksin enkä näe ihmistä, minusta tulee surullinen ja yritän kutsua ihmisiä luokseni. Yksinkertaisesti haluan vain olla yhdessä.
Tarhalla luonteestani on sanottu seuraavaa: ”Hän on sellainen koira, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Ja kun sanomme kaikki, tarkoitamme todella kaikkia; aroista pienistä kissanpennuista kaikkiin ihmisiin.” Eli olen kuin sosialinen ja ystävällinen risteilyisäntä, joka halaa kaikkia ja sanoo jotain mukavaa. Tarhalla tulen poikkeuksetta toimeen kaikkien kanssa ja kun tunnen olevani turvassa, kuka tahansa voi silittää minua.
En ehkä ole enää nuori, mutta sisimmässäni olen edelleen lapsenomainen hömppä. Eli jos valitset minut ystäväkseni, olen aina rinnallasi. ♥
