Menneisyyteni ei ole siitä kaikista ruusuisimmasta päästä: Minut ja poikani Devil pelastettiin lokakuussa kodistamme, jonne ulkomaille muuttanut omistajamme oli jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Olimme kuulemma olleet keskenämme jo melkein 6 kuukautta ja selvisimme hengissä ainoastaan naapuriemme ansiosta, jotka kävivät säännöllisesti ruokkimassa meitä.
Kokoni, korvieni ja väritykseni puolesta muistutan melko paljon saksanpaimenkoiraa. Silmistäni saatat huomata hauskan yksityiskohdan, että silmäni ovat eriväriset: Vasen silmäni on ruskea ja oikea silmäni puolestaan aivan jäänsininen. Luonteeltani olen kuulemma mitä ihastuttavin prinsessa. Hoitajani kuvailevat minua kiltiksi, ystävälliseksi, seuralliseksi, hauskaksi ja fiksuksi tytöksi – Mitä muuta koiralta voi vielä toivoa?
Millaista kotia sitten tarkemmin etsin?
Etsin kotia, jossa minut otettaisiin vastaan juuri sellaisena kuin olen. Etsin kotia, jossa saisin nauttia loputtomista rapsutuksista, herkullisista puruluista, pitkistä metsälenkeistä ja mukavasta yhteisestä tekemisestä – oli se sitten mitä vain; sängyssä loikoilua, marjojen poimimista metsässä, ruoanlaittoa tai vaikkapa pyykkien pesua.
Tärkeimpänä kuitenkin kaikista etsin rakastavaa kotia. Etsin perhettä, jota saisin kutsua omakseni koko loppuelämäni ajan. Etsin kotia, jossa minun ei koskaan enää tarvitsisi pelätä hylätyksi tulemista.
Mitä luulet? Voisitko sinä olla uusi ystäväni, uusi perheenjäseneni, uusi ikuinen turvapaikkani?