Vaeltelin yksin pitkin Liettuan maaseutua ilman päämäärää. Hakeuduin välillä ihmisten läheisyyteen pyytäen ruokaa ja osa ajoi minut pois ja osa heitti joitain perunoita silloin tällöin. Kukaan ei halunnut minua kuitenkaan asumaan luokseen. Kukapa nyt haluaisikaan likaista, kirppuista ja takkuista koiraa.
Eräänä päivänä päädyin jälleen ihmisten luo pyytäen ruokaa, mutta se oli virhe, sillä sain selkääni oikein kunnolla. Sain kovan tällin päähäni ja juoksin karkuun minkä kykenin. Piilouduin, kunnes minun oli pakko saada ruokaa ja apua, koska en selvinnyt yksin haavojeni kanssa.
Lopulta kuin onnen kautta päädyin tarhan suojiin ja sain apua haavoihini ja ruokaa kyllikseni.
Olen edelleen todella ujo ja vetäydyn kuoreeni. En uskalla luottaa ihmisiin ja pelkään, että joku lyö minua taas. Kun ihminen on lähelläni yritän olla niin pieni ja huomaamaton. Annan koskea itseeni vaikka yritänkin väistää. En ole aggressiivinen ollenkaan, mutta vetäydyn ja jähmetyn.
Minä tarvitsen perheen, jolla on rescuekokemusta, aikaa ja halua auttaa minua tämän pitkän matkan, jotta saisin jälleen luottamuksen takaisin. Minulla voi olla koirakavereita, koska tulen täällä tarhalla ihan mukavasti toimeen muiden koirien kanssa.