Olen saanut oman kodin 01.2022 ♥
Heinäkuussa kotimaassani Liettuassa oli vierailulla Pet Rescue Finlandin vapaaehtoisia ja he kiersivät maaseudulla pelastamassa koiria. Minun pihaani ei löytäisi kukaan, ellei mukana olisi paikallisia eläinsuojelijoita. Pihani on täysin eristyksissä, mutta paikallisille tuttu paikka.
Pihalleni piti ajaa pientä hiekkatietä pitkin ikuisuuden kestävä matka. Peltoa, metsää, kaarrellen ja kierrellen. Ihan pihani vieressä on hautausmaa ja se on oikea onnenpotku meille koirille. Meitä on nimittäin ihan hurja määrä. Kymmenen tai kaksikymmentä, kukaan ei osaa laskea kun juoksemme ympäri peltoja. Juoksemme myös usein hautausmaalle haukkumaan siellä vierailevia ihmisiä. Siksi meistä on valitettu ja siksi meidät on löydetty. Jos hautausmaata ei olisi pihamme vieressä, niin eläisimme ihan unohdettuina villikoirina ikuisuuden. Mieti, jos sairastumme tai saamme haavoja, niin kukaan ei hoida meitä. Suomessa, jossa koirat ovat ihmisen parhaita ystäviä, on varmaan vaikea kuvitella koiraa, joka elää ihan yksin.
Siis onhan meillä omistaja. Vanhemmanpuoleinen rouva, joka asuu järkyttävissä olosuhteissa ilman sähköä, ilman juoksevaa vettä. Kylähulluksi häntä kai voisi kutsua. Omistajani inhoaa kaikkia ihmisiä, jotka tulevat hänen pihaansa ja yrittävät tarjota apua. Etenkin apua koirien suhteen.
Haukuimme ihan hurjasti näille suomalaisillle vierailijoille. Omistajamme ei ollut kotosalla, joten suomalaiset kävelivät ympäri pihaa ja kauhistelivat. Meitä koiria ei ollut mitään mahdollisuutta saada kiinni, olimme kaikki villejä. Meitä oli joka puolella, juoksimme pellolle, autotiellä, hyökimme parin metrin etäisyydellä, mutta emme tulleet ihan lähelle. Meissä oli aika annos uteliaisuutta, emme olleet sillä lailla aggressiivisia. Enemmän hämmentyneitä.
Ulkorakennuksessa ihan pimeässä oli vuohi. Suomalaiset halusivat vapauttaa vuohen ja ottaa hänet ulos syömään ruohoa, mutta sitten mieleen tuli kauhea ajatus. Mitä jos me koirat tappaisimme vuohen nälkäämme? Ei kannata olla romanttinen, lapsellinen eläinsuojelija.
Omistajaani ei näkynyt ja nuo ihmiset pähkäilivät, että ei olisi ollenkaan lainmukaista ottaa meitä koiria mukaan ilman omistajan lupaa. Se olisi varastamista. Terve järki sanoi kuitenkin toisin. Kuka tahansa meistä voisi kuolla villieläimen kanssa taistelussa, nälkään, punkkien välittämiin tauteihin tai vaikka mihin. Omistajamme ei edes huomaisi, jos pari meistä puuttuisi. Maailmassa, jossa on niin paljon pahaa, niin joskus eläimen hyvinvointi menee lainkuuliaisuuden edelle.
Suomalaiset kaatoivat astioihin koiranruokaa ja yrittivät houkutella meitä lähemmäs. He onnistuivat saamaan kolme koiraa pihalta autoonsa ja sitä kautta tarhalle ja kohti parempaa elämää. Minä olin yksi onnekkaista. Minut houkuteltiin talon terassille ja kun en päässyt sieltä karkuun niin pääni yli pujotettiin lasso. Ihan villin lännen meininkiä. Kun olin kiinni, alistuin kohtalooni enkä yrittänyt yhtään rimpuilla tai purra.
Olen ystävällinen ja rakastan näitä ihmisiä. Tulen toimeen kaikkien koirien kanssa, mutta varokaa ruoka-aikoja. Sen verran menneisyyteni seuraa mukanani ja en unohda sitä, että olen joutunut taistelemaan ruuasta parinkymmenen ystävän parissa. Kaikki ruoka on minun ja vain minun.
