Menneisyyteni on suurimmaksi osaksi täysi mysteeri. Minut löydettiin maalis-huhtikuun vaihteessa pienestä liettualaisesta kylästä hortoilemasta täysin yksinäni. Eräs todella mukava nainen nosti minut tien poskesta syliinsä, kantoi autoonsa ja ajoi minut tänne, Mazas Draugasin tarhalle.
Olen ihmisiä – varsinkin uusia sellaisia – kohtaan melko varautunut. Minusta näkee kuitenkin, että olen hyväntahtoinen, ja haluaisin kovasti tulla tekemään lähempää tuttavuutta. Jokin sisäinen muurini vain valitettavasti liimaa tassuni noissa tilanteissa maahan, turvallisen tarkkailuetäisyyden päähän. Hoitajani epäilee, että pelokas suhtautumiseni ihmisiin johtuu todennäköisesti siitä, että minua on menneisyydessäni pahoinpidelty.
Aika on onneksi saanut aikaan niin pienempiä kuin suurempiakin muutoksia kohdallani, ja olenkin uudelleenrakentanut luottamustani ihmisiin näiden muutamien tarhalla vietettyjen kuukausien aikana hurjaa vauhtia. Esittelyyni liitetystä videosta pääsee näkemään, kuinka seurallinen prinssi olen jo tuttujen ihmisten läheisyydessä.
Etsin loppuelämän kotia, jossa minun ei tarvitsisi koskaan pelätä omaa ihmistäni, omaa perhettäni. Etsin kotia, jossa saisin nauttia omasta pehmeästä pedistä, lämpimästä sohvan nurkasta, herkullisista puruluista ja pitkistä metsälenkeistä. Etsin kotia, jossa saisin rauhassa antaa suunpielieni harmaantua entistäkin harmaammiksi maailman rakkaimman, oman ihmiseni vierellä kulkien.
Lisää uutisia tarhalta
Herranen aika, miten minä olen suloinen, sanoivat uudet vieraat täällä tarhan vapaaehtoisen maatilalla, jossa olen hoidossa ulkona koirankopissani. Olen luonnossa niin paljon erikoisemman näköinen seniori kuin kuvissa. Olen miniatyyrinen saksanpaimenkoira.
Talvi on tulossa ja asun ulkona. Löytyisikö minulle oma koti?